10. Piilosilla

No niin ja tässä sitten vielä toinenkin osa Mäntyniemien seikkailuita, olkaapa hyvät.
Edelleen pahoittelen mahdollista kuvien vähyyttä. Anteeksi.

***

Piilosilla

Eräänä sateisena päivänä Andreas ja Andromeda olivat kutsuneet kylään parhaat ystävänsä. Lapset leikkivät innoissaan yhdessä, kun Kuura sai päähänsä, että leikittäisiin piilosta. Leikkiä leikittiin sillä kertaa sisätiloissa, kun sateen vuoksi ei uloskaan voinut mennä.

Alya toivoi, että sade hellittäisi hieman, jotta saisi häädettyä kovaäänisen lapsikatraan ulos metelöimään, mutta toistaiseksi näytti siltä, ettei sade olisi lainkaan hellittämässä.

Kuului vain iloista naurua, hihitystä ja töminää, kun Kuura, Andreas, Andromeda ja Lumi painuivat etsimään piiloa, Pyryn jäädessä sovittuun paikkaan laskemaan sataan.

Andreas päätti katsoa, josko työhuoneesta löytyisi sopiva piilo, mutta hänen harmikseen myös Kuura oli saanut saman idean.

”Mä olin täällä ensin, etsi joku muu paikka”, Andreas sanoi ja antoi katseensa kiertää huonetta, joka oli täynnä antiikkisia huonekaluja.

”Niin, mutta tää oli mun idea. Etsi itse joku muu paikka”, Kuura vastasi napakasti takaisin.

”No piiloudutaan sitten yhdessä tänne”, Andreas sanoi sovitellen, sillä ei ollut koskaan ollut järin tappelunhaluinen.

”Hyvä on”, Kuura myöntyi ja etsi hänkin sopivaa piilopaikkaa, mutta huonekalut eivät vaikuttaneet sellaisilta, että erityisemmin toimisivat näköesteinä.

Andreas seisoi hetken paikallaan ja keksikin paikan, mutta myös Kuura oli äkännyt pienen sopivan paikan työpöydän alla ja tönäisi Andreasta niin, että tämä horjahti ja kaatui päin kirjahyllyä.

”Oho, miten siitä noin ontto ääni tuli?” Andreas ihmetteli, kömpiessään ylös lattialta ja nostellessaan samalla lattialle pudonneita opuksia, laittaakseen ne takaisin hyllylle.

”Katsotaan, jos sitä saisi liikutettua. Sen takanahan voi olla hyvä tila”, Kuura sanoi innoissaan.

”Kuura ei, mitäs jos me vahingossa kaadetaan tuo, äiti saa varmasti hepulin, jos me hajotetaan täällä jotain”, Andreas sanoi, sillä ajatus vihaisista vanhemmista ei tuntunut erityisen houkuttavalta.

”Ei me mitään hajoteta”, Kuura sanoi ja tarttui kaksin käsin kiinni kirjahyllyyn ja alkoi vetää sitä. Kirjahylly ei kuitenkaan liikahtanutkaan, vaan pysyi paikallaan, ”no jopa on tiukasti kiinni”, hän sanoi ja pyyhki pölyjä pois käsistään.

”No annetaan sen olla sitten ja painutaan piiloon, ennen kuin Pyry tulee”, Andreas sanoi helpottuneena ja luuli jo, että Kuura antaisi hyllyn olla.

”Hei mikä tää kirja on?” Kuura kysyi ja kurotti kättään kohti suurta, vanhaa ja pölyistä kirjaa, joka tuntui olevan hieman muita kirjoja ulompana rivissä. Kirjan selkämyksessä oli oudoilla kullatuilla kirjaimilla oleva teksti, jota kumpikaan ei osannut lukea.

”Ei hajuakaan, isä sanoi että kirjat ja hyllyt oli täällä jo silloin kun ne muutti tänne”, Andreas kertoi, ”isä kertoi, että tässä talossa asui kuulemma joskus vuosikymmeniä sitten joku hassahtanut professori tai joku semmoinen ja sitten yhtäkkiä se vain katosi”, hän jatkoi.

”Ooh, jännää”, Kuura hihkaisi onnessaan, sillä hän rakasti, jännitystarinoita ja dekkareita, sekä kauhutarinoita, ”katsotaan, mitä tuossa kirjassa lukee”, hän sanoi ja kurotti uudelleen kohti kirjaa. Hän saikin siitä otteen ja kiskaisi. Kirja kyllä liikkui ja hän luuli jo saaneensa sen, mutta kirja pysyi paikallaan, kuin se olisi jotenkin kiinnitetty sinne.

”Outoa”, Kuura sanoi ja kiskaisi kirjaa kaikin voimin, jolloin kirjahyllyn takaa kuului outoa ratinaa, natinaa ja paukkumista ja lähes samassa se heilahti kuin pyöröovi ja tönäisi lapset pimeään ummehtuneeseen tilaan sen takana.

Ennen kuin Andreas ja Kuura ehtivät tehdä mitään, hylly oli painunut tiiviisti takaisin paikalleen, eikä enää hievahtanutkaan.

”Onkohan tällä puolella samanlainen vipu, millä tuon saa auki?”, Andreas kysyi hieman peloissaan. Hän ei pitänyt tästä pimeästä tilasta, joka vaikutti ahtaalta.

”Varmasti, mutta annetaan sen olla nyt. Tämä on hyvä piilo. Pyry ei ikinä löydä meitä täältä”, Kuura hihitti tyytyväisenä.

”Niin no, mutta olisin kyllä tyytynyt työpöydän aluseenkin”, Andreas huomautti ja yritti arvailla, millaiseen tilaan he olivat joutuneet.

Hän haparoi pimeässä eteenpäin, kunnes jalka osui johonkin kiviseen ja hän kaatui, ”auh”, hän älähti.

”Mitä nyt?” Kuura kysyi, ”sattuiko sinuun?”

”Ei pahasti”, Andreas vastasi, ”taisin löytää taas jotain”, hän lisäsi tunnusteltuaan lattiaa käsin. Se mihin hän oli kompastunut, oli portaat, jotka tuntuivat johtavan jonnekin.

”Mennään katsomaan”, Kuura sanoi, sillä oli aina rakastanut salakäytäviä, joita dekkarit ja jännityskirjat vilisivät, mutta jollaisia hän ei vielä koskaan ennen ollut nähnyt ja nyt sellainen näytti olevan oikeasti olemassa.

”No, nopeasti sitten”, Andreas myöntyi ja mietti miksei ollut voinut pitää suutaan kiinni.

Lasten silmät alkoivat hiljalleen tottua pimeyteen, mutta siitä huolimatta, he etenivät varovaisesti kohti portaita, jotka Andreas oli vahingossa löytänyt. 

Myös ylös kipuaminen tapahtui varoen ja syvän hiljaisuuden vallassa, sillä kumpikaan heistä ei halunnut kompastua ja pudota alas.

Ylhäällä oli toinen huone, joka näytti olevan yhtä pimeä, kuin alhaalla oleva tila. Mutta kun he astuivat hieman edemmäksi, seinällä olevaan kynttilään syttyi valo.

”Sen täytyy olla jonkinlainen mekanismi, joka reagoi kun tänne tulee joku”, Kuura päätteli, sillä ei oikein uskonut että kyseessä olisi ollut taikuus. Ei sellaista ollut oikeasti, vain kirjoissa ja elokuvissa.

”Joo kai”, Andreas sanoi luonnottoman hiljaisella äänellä ja katseli varovaisesti ympärilleen, kynttilän hämärässä valossa.

”Nämä tavarat näyttää tosi vanhoilta ja siltä kuin olisivat kuuluneet velholle tai jollekin sellaiselle”, Kuura sanoi ja katseli suurelle puiselle pöydälle leviteltyjä esineitä. Näytti siltä kuin joku olisi ollut tekemässä jotain, mutta oli sitten päättänyt jättää sen kesken.

”Pikemminkin hullulle professorille tai alkemistille”, Anreas huomautti, sillä arveli että sellainen oli paljon lähempänä totuutta kuin joku velho. Ainakin historian kirjojen mukaan, hän ajatteli.

Kaikki oli jäänyt niille sijoilleen, kuin niiden omistajalle olisi tullut äkkiä kiire kesken kaiken. Tosin nyt noita esineitä peitti pölykerros ja nurkissa oli paksuja hämähäkinseittejä.

Andreas asteli epävarmana lähemmäksi pöytää, mutta ei uskaltanut koskea siellä oleviin kapistuksiin, sillä ei ollut varma mitä niistä seuraisi ja koska ei halunnut hajottaa niitä. Ties miten hauraita ne olivat, oltuaan täällä vuosikymmenien ajan, hän ajatteli.

Kuura taas tutkiskeli kaikkea pelottomasti, joskin oli kuitenkin varovainen, sillä tajusi kyllä, että esineet olivat hyvin vanhoja. Eniten häntä kiinnosti kirja, joka oli nostettu telineeseen. Se oli jäänyt auki, kuin joku olisi ollut sitä lukemassa.

Kuura katseli koukeroisia kirjaimia ja yritti tavata niitä, mutta se oli hidasta ja vaivalloista, sillä teksti oli hyvin vanhaa ja sellaista, mitä ei enää kouluissa opetettu.

Kuura oli niin innoissaan, että unohti Andreaksen ja alkoi tavata kirjan tekstiä ääneen. Mitä enemmän hän sai luettua, sitä enemmän alkoi tapahtua.

”Kuura. Ei. Lopeta heti se lukeminen. Jotain tapahtuu”, Andreas huusi, mutta liian myöhään, sillä sokaiseva valo täytti huoneen.

  

Korvissa humisi ja kaikki katosi ensin kirkkaaseen valoon ja sitten pimeyteen.

****

Mitä lapsille tapahtui ja minne he joutuivat, selviää seuraavassa osassa...

9. Uusi alku

Ihan ensin pahoitteluni siitä, ettei tässäkään osassa ole juurikaan kuvia.

***

Siinä he nyt olivat, Armaksen lapsuudenkodin pihamaalla, vapaina kuin taivaan linnut. Hetken he katselivat toisiaan hymyillen, hieman ehkä hämmentyneinä kaikesta tapahtuneesta, joka alkoi vain tuntua kaukaiselta, pahalta unelta.

”Mennään”, Armas sanoi ja otti Alyaa kädestä.

Nainen nyökkäsi ja antoi Armaksen vetää itsensä mukanaan sisälle. Hieman jännittikin kohdata Armaksen isää, johon hän ei ollut ehtinyt tutustua juuri lainkaan. No olihan tässä ollut kaikenlaista välissä, kuten opiskelu yliopistolla ja sitten tuo kaappaus.

”Minua jännittää”, Alya sanoi ja naurahti hermostuneesti.

”Ihan turhaan, isä on oikeasti tosi mukava tyyppi”, Armas sanoi totuudenmukaisesti.

”Uskon, varsinkin jos olet tullut häneen”, Alya sanoi, kun he pysähtyivät olohuoneeseen ja kiersi kätensä Armaksen ympärille, niin että kummankin katse kohtasi toisen.

Siinä he seisoivat toisiinsa kietoutuneina ja muun maailman unohtaneina, kun Otso asteli paikalle. Hän pysähtyi oviaukkoon ja katsoi nuoria hymyillen, kunnes rykäisi kevyesti ja sai nuoret muistamaan, etteivät olleet yksin.

”Öm... hei isä, tuota tässä on Alya”, Armas änkytti ja vei Alyaa hieman lähemmäksi isäänsä.

”Hauska tavata”, Otso sanoi huvittuneena ja ojensi kätensä nuorta naista kohti, ”vai tässä siis on nainen, joka vei poikani sydämen”, hän sanoi kevyesti vitsaillen.

”Niin no”, Alya mutisi ja punastui, ”se taisi olla vähän molemminpuolista”, hän lisäsi tarttuen miehen käteen ja puristi sitä ystävällisesti.

”Pidähän hyvä huoli siitä ja tervetuloa sukuun, sillä epäilemättä poikani on sinua jo kosinut”, Otso sanoi tyynesti ja antoi Alyalle ystävällisen halauksen.

Ei Otso ihan väärässä ollutkaan, sillä Alya ja Armas olivat olleet jo hyvin pitkään kihloissa ja olivat jo miettineet häitäkin, vaikkakin tilaisuus siihen oli aiemmin ollut hieman huono.

Nyt kun asiat olivat parhain päin, saattoivat he vihdoin ja viimein toteuttaa tämänkin unelman ja ehkä elää elämänsä onnellisina loppuun asti.

Loppu päivä ja ilta sujuivat hilpeissä merkeissä. Alyakin alkoi lopulta rentoutua ja huomasi, miten paljon isänsä kaltainen Armas oli. Ainakin tässä suvussa oli mukavia simejä, hän mietti ja hymyili onnellisena.

****

Päivät vierivät, vaihtuivat kuukausiksi ja lopulta tuli päivä, jolloin tanssittiin Alyan ja Armaksen häitä. Nuoripari oli kaunis ja onnellinen ja päivä ehdottoman täydellinen.

Jopa Alya oli onnellinen, vaikka olikin ensin hermoillut hääpukuaan, että oliko se hyvä ja tarpeeksi istuva. No olihan se ja hän oli häikäisevän kaunis, jopa Armas sen hänelle kertoi useampaan kertaan.

*****

Myöhemmin Armaksen isä hommasi uuden asunnon, sillä vanha alkoi tuntua ahtaalta ja muutenkin epäkäytännölliseltä ajatellen mahdollisesti tulevia jälkeläisiä. Uusi talo oli kivinen rakennus, joka hieman muistutti linnaa, minkä Armas ensimmäiseksi sanoi, kun he astuivat hoitamattomalle pihamaalle.

Talon oli kai aikaisemmin omistanut joku vähän hassahtanut tiedemies tai alkemistiksi hän oli kuulemma itseään tituleerannut, ennen kuin oli vuosikymmeniä sitten kadonnut jälkiä jättämättä.

Sittemmin talo oli ollut hänen sukulaisillaan, mutta he eivät siitä paljoakaan kostuneet, koska talon alkuperäinen omistaja ei ollut jättänyt perillisilleen mitään arvokasta, joten he päättivät pistää talon myyntiin halvalla, saadakseen edes jotain tuosta rötisköstä.

”Pientä pintaremonttia ja tuo on kuin uusi”, Armas sanoi iloisesti, sillä piti tästä talosta, vaikka se olikin aika pahasti rapistunut.

”Vai pientä”, Alya tuhahti ja katsoi tuoretta miestään vähemmän herttaisesti.

”Ajattele positiivisesti, tuon kokoisessa talossa on paljon huoneita ja paljon tilaa tehdä vaikka mitä”, Armas muistutti, katsoen vaimoaan paljon puhuvasti ja virnisti.

”Häpeä”, Alya naurahti, sillä ei halunnut pitkään mököttää ja oli hänenkin myönnettävä, ettei talo nyt niin pahalta näyttänyt, kuin olisi voinut. Ehkä talon omistajan sukulaiset olivat siellä käyneet kaikesta huolimatta ja pitäneet siitä huolta edes jollain lailla, vaikka vain joistain perusasioista, jos ei muusta.

”No niin, mennäänkö sisälle?”, Armas kysyi ja laittoi kätensä kahvalle.

”Mennään vain”, Alya vastasi ja pian pienen terassin täytti kauhea narina, joka lähti ruostuneista saranoista, Armaksen työntäessä raskaan oven auki.

Ääneti he astuivat sisälle suureen eteiseen ja totesivat sisällä näyttävän yllättävän siistiltä. Jopa joitain vanhoja huonekalujakin oli jätetty rakennukseen ja koska ne näyttivät hyvin vanhoilta ja antiikkisilta, päättivät he pitää ne. Jos ei muuta niin he voisivat ehkä yrittää myydä niitä johonkin antiikkiliikkeeseen tai keräilijöille, Armas mietti ja pyyhkäisi sormellaan erään pikkupöydän sileää pintaa, johon jäi jälki, sillä pölyjä ei kai oltu pyyhitty pitkiin aikoihin.

”Siivoamista taitaa riittää”, Armas totesi ja tiesi, että joutuisi töihin itsekin, sillä ei voisi kaikkea jättää pelkästään Alyan tai Otson harteille. Talo oli niin iso, että saattaisivat joutua pyytämään apuakin.

Alya oli mennyt edemmäksi ja oli jo käynyt katsomassa keittiötä ja ruokasalia. Ne olivat kovasti hänen mieleensä. Nyt hän oli olohuoneessa, joka sekin oli pölyn ja seittien peitossa. Lopulta hän työnsi erään oven auki ja totesi saapuneensa jonkinlaiseen työhuoneeseen.

Hän jäi ihmettelemään huoneen hyvin vanhahtavaa sisustusta ja hätkähti, kun Armas kosketti häntä hartialle.

”Katso tätä”, Alya sanoi ja astui sisemmäksi huoneeseen.

”On rojua kerrakseen. Noista kirjahyllyistä voisi luopua, mutta ne näyttävät siltä, että olisivat pultattu seinään kiinni, joten jääköön”, Armas sanoi ja asteli hyllyjen luo ja katseli sen sisältöä mietteliäänä, ”näistä kirjoista, ainakin osasta niistä, voisimme kyllä luopua, sillä osa on minullekin aivan uppooutoja ja jopa jollain sellaisella kielellä, jota minä en ymmärrä lainkaan”, hän lisäsi.

”Olet oikeassa kultaseni”, Alya myönsi, ”mennäänkö katsomaan, miltä yläkerrassa näyttää?”, hän kysyi ja rikkoi tuon oudon hiljaisen tunnelman, joka huoneessa oli vallinnut.

”Mennään vain”, Armas naurahti ja he jättivät huoneen, suunnaten yläkertaan. Siellä oli vain makuuhuoneita ja pari suurta kylpyhuonetta, jotka yhdistivät osan huoneista toisiinsa.

”Ainakin meillä on tilaa peuhata”, Armas kiusoitteli ja katseli vanhoja pölyisiä vuoteita, jotka olivat melkoisen isojakin.

”Armas”, Alya huudahti ja nauroi, ”häpeäisit. Eikö sinulla ole mitään muuta mielessäsi?”, hän jatkoi nauraen.

”Mitä muuta sitten pitäisi olla?” Armas kysyi ja veti Alyan lähelleen.

Alya ei vastannut, vaan katsoi miehensä komeita kasvoja hymyillen. Hän ei vaihtaisi näitä hetkiä mihinkään muuhun ja jos totta puhuttiin, samoilla suunnilla hänekin ajatukset kulkivat, kuin Armakselta. Se nyt oli sanomattakin selvää.

”Ota selvää”, Alya sanoi pehmeästi ja painoi huulensa Armaksen huulia vasten.

”Niin taidankin tehdä”, Armas naurahti hiljaa ja vastasi Alyan suudelmaan.

He kuhertelivat siinä vielä silloinkin, kun Otso saapui paikalle. Hänen rykäisynsä sai nuorenparin palaamaan takaisin maanpinnalle.

”Olisiko aika alkaa tehdä töitä, ehditte kuherrella myöhemminkin”, Otso naurahti, mutta muisti ajan, jolloin oli ollut aivan samanlainen oman rakkaansa kanssa. Niitä hetkiä oli ikävä ja hän toivoi, että voisi saada Mauran takaisin.

”Hyvä on isä”, Armas vastasi ja hymyili, mutta vakavoitui sitten nähtyään hymyn hiljalleen kaikkoavan isänsä kasvoilta. Hän ymmärsi kyllä isäänsä ja tiesi, että tämä kaipasi syvästi puolisoaan, sekä perhettään, josta Aatosta ja Armasta lukuunottamatta kaikki olivat kuolleet.

Aatos taas, no hänellä taisi olla kiirettä siellä missä hän nyt asui. Olihan tämä silloin tällöin ottanut yhteyttä ja lähettänyt kirjeitäkin, joista oli käynyt ilmi, ettei hänekään elämänsä ollut ollut helppoa. Opinnot tosin olivat sujuneet hyvin, mutta sitten muulla rintamalla oli ollut enemmän tai vähemmän hiljaista.

Yksi tyttöystävä oli kuulemma ollut, mutta juttu ei ollutkaan saanut tulta alleen ja oli lopulta kuivunut kokoon.

Vähän myöhemmin Aatos oli soittanut isälle ja kertonut valmistuneensa yliopistolta, sekä alkaneensa uudelleen seurustella, mutta uuden kumppanin kanssa. Isä oli tietenkin innostunut, eikä Aatos ollut saada puheenvuoroa isältä.

No olihan hän lopulta saanut sanottua väliin, että nainen, jonka kanssa hän nyt seurusteli oli häntä hieman vanhempi, mutta että he tulivat hyvin toimeen ja olivat jo muuttaneet yhteen.

Se ei kuitenkaan ollut vähentänyt isän intoa, vaan tämä oli onnitellut Aatosta sydämellisesti.

Nyttemmin oli jälleen ollut hiljaista, kaiketi Aatoksella oli paljon muuta puuhaa oman uransa ja suhteensa parissa, ettei ehtinyt tai muistanut soitella tai kirjoitella.

Toki isä oli kertonut Aatokselle, mitä kotopuolessa oli tapahtunut ja nytkin varmasti paloi halusta kertoa tästä vanhasta rötisköstä, Armas ajatteli ja hymyili.

Tosin voisi sitä jossain välissä ottaa yhteyttä veljeen ja jutella eräistä asioista, jotta tämä tietäisi neuvoa omaa jälkikasvuaan, sikäli mikäli sitä saisi, tuon voiman kanssa, joka tälläkin varmasti oli, vaikkakin visusti salassa muilta, sillä tuskinpa hän erilaisuutensa lisäksi muita ongelmia haluaisi.

”Armas”, Alya huhuili ja sai Armaksen heräämään ajatuksistaan.

”Niin, kultaseni?” Armas kysyi ja alkoi astella äänen suuntaan.

”Täällä olisi yksi isompi tila, missä voisit harjoitella tanssiasi”, Alya vastasi.

”Tanssia?” Armas kysyi ja halusi miltei heti puraista kieltään. Typerä, tietenkin Alya tarkoitti uraa ja suurta unelmaa, josta hän oli miltei koko sen ajan, mikä he olivat ehtineet olla yliopistolla, puhunut Alyalle, ”niin, joo se tanssiura”, hän lisäsi sitten, kun näki Alyan kysyvän naaman kurkistavan oven raosta.

”Minä jo luulin, että unohdit”, Alya kiusoitteli.

”No melkein unohdinkin”, Armas myönsi, ”olin ajatuksissani”, hän lisäsi nopeasti.

”Aha, vai ajatuksissasi”, Alya naurahti ja katosi takaisin huoneeseen, Armaksen seuratessa häntä.

Armas astui hämärään huoneeseen ja katseli sitä. Tällä hetkellä se oli lähes sisustamaton ja paksun pölyn peitossa ja nurkkia koristivat hämähäkin seitit.

”Hmm... tänne kyllä mahtuisi paljon muutakin kuin tanssiin tarvittavia välineitä”, Armas sanoi arvioiden huonetta, ”tästähän voisimme tehdä meidän makuuhuoneemme ja ne pienemmät voidaan ottaa käyttöön, jos ja kun me niitä tarvitsemme ja se yksi, no isä varmasti haluaa sen itselleen”, hän jatkoi.

”Miten vain”, Alya naurahti ja tutkaili huonetta, miettien sitä työmäärää, mikä vaadittaisiin, jotta siitä saisi asumiskelpoisen.

”Hyvä, ehkä olisi syytä ruveta töihin, mikäli haluamme joskus omatkin huonekalumme tänne”, Armas totesi, sillä näki itsekin ettei homma ollut mikään parin tunnin pikkujuttu, vaan veisi ainakin muutaman päivän.

****

Niin tuo kolmikko sitten ryhtyi töihin ja muutamia päiviä myöhemmin talo oli puhtoinen ja raikas, niin että he saattoiva kuljettaa omat huonekalunsa sinne ja järjestellä kaiken mielensä mukaan.

Kuten he olivat päättäneet useimmat talossa olleet huonekalut saivat jäädä, joitakin laitettiin myyntiin ja loput, jotka eivät kelvanneet mihinkään siirrettiin yhteen tornihuoneeseen, missä ne eivät olleet kenenkään tiellä.

Jokainen huone näytti nyt hyvältä ja niin uudet kuin vanhat huonekalut sopivat niihin hyvin ja saivat kokonaisuuden näyttämään hyvältä.

Ainoa jossa oli kokonaan alkuperäinen kalustus, oli olohuoneen vieressä oleva työhuone. Armas oli välillä aistivinaan jonkinlaista vetoa huoneessa, mutta ajatteli sen johtuvan joko vanhoista ikkunoista tai takasta, jota ei oltu käytetty aikoihin.

Talossa oli tosin useampikin takka ja he olivat kutsuneet asiantuntijan huoltamaan ne kaikki, sekä siivoamaan kertyneet noet ja roskat pois piipuista ihan siltä varalta, että he haluaisivat käyttää takkoja joskus.

Tosin joskus hänestä tuntui, että yhden kirjahyllyn kohdalla oli vähän viileää, mutta ajatteli sitten mielikuvituksen tekevän kepposia näin vanhassa talossa. Tuskin siellä mitään salakäytävää olisi, hän tuhahti ja unohti koko asian.

****

Elämä talossa asettui uomiinsa, Armas hankki itselleen töitä läheiseltä tanssikoululta, isän jatkaessa omaa uraansa läheisen sairaalan johtajana ja hieman myöhemmin Alya ilmoitti olevansa raskaana.

Armas oli tiedosta hyvin onnellinen ja mietti jo mielessään, että minkänäköisiä lapsista tulisi, sillä lapsi todennäköisesti kantaisi kolmea eri perimää, jotka siirtäisi tulevaisuudessa omille lapsilleen.

Alya jännitti myös samaa, sillä aika näyttäisi millainen lapsesta tulisi. Olisiko se kenties vihreä, sininen vai ihan tavallisen simin näköinen. No aika tuli ja pian odotus palkittiin.

Lapsi oli muutoin ihan normaalin näköinen, mutta oli perinyt äitinsä suipot korvat, sekä kauniit siniset silmät.

Ehkä tyttö saisi elää rauhassa kiusaajilta, Armas ajatteli ja katseli pientä kitisevää kääröä onnellisena.

Lisäksi tyttö sai nimekseen Andromeda, sillä nimi oli molemmista kaunis ja kertoi paikasta, josta Alyan äiti oli maahan tullut.

Noiden tapahtumien jälkeen Antero oli lopulta keskustellut perinpohjaisesti Lunan kanssa ja nyt he olivat yhdessä. Häätkin pidettiin, joskin aika pienimuotoisina ja vain Armas ja Alya perheineen kutsuttiin todistamaan tätä liittoa.

Myöhemmin pariskunnat vierailivat vuorotellen toistensa luona ja lisäksi Anterosta oli tehty Anrdomedan kummisetä.

Andromeda tietenkin tykkäsi kummisedästään ja oli aina kovin iloinen kun he olivat vierailulla, mikä näkyi erikoisena hivenen himmeänä loisteena tytön ympärillä.

Kun Andromeda oli parivuotias, sai hän veljen, joka sai nimen Andreas. 

Siitä meni jälleen pari vuotta ja perhe kasvoi taas yhdellä pojalla, joka nimettiin Aslaniksi. Kaikki lapset näyttivät normaalilta, paitsi silmistä ja korvista. Lisäksi Aslan oli ainoa, joka oli perinyt vaarinsa vaaleat hiukset.

Andromeda oli jo koulussa, kun Andreas aloitti esikoulua ja Aslan opetteli vasta kävelemään.

Otso sen sijaan ei juurikaan ehtinyt tutustua lapsenlapsiinsa, sillä ikä ja kova stressi töissä vaativat veronsa ja hän sai massiivisen sydänkohtauksen. Vaikka hän olikin sairaalassa töissä ja apu verrattain lähellä, ei siitä ollut apua, sillä hän oli ollut yksin työhuoneessa ja sihteeri löysi hänet sen verran myöhään, ettei mitään ollut enää tehtävissä.

Niinpä sitten Armas sai suruviestin sinä iltana. Murhemielin hän lähetti tiedon asiasta Aatokselle. Tämä vain ei päässyt hautajaisiin, mutta lähetti suruvalittelunsa.

Armas saattoi kuulla veljensä äänestä, että tämä suri menetystä yhtä paljon, kuin hänkin.

Tuo aika oli raskasta Armaksellekin, mutta hän jaksoi eteenpäin ja osaksi siinä auttoi Alya, joka oli koko ajan hänen rinnallaan ja tukenaan. Lisäksi lasten kasvatus vei osin huomion pois murheesta.

Armas oli nyt perheensä pää ja hoitaisi kaikki siihen liittyvät asiat. Hän ajatteli, että ehkä tulisi pidettyä enemmän yhteyttä Aatokseen, vaikka tällä tuntui olevan omat kiireensä niin uransa, kuin perheensä parissa, sillä oli häntäkin siunattu lapsikatraalla.

Helppoa tuo homma ei ollut, mutta hän ei sentään ollut yksin, sillä Alya oli koko ajan hänen tukenaan ja auttoi kotitöiden teossa niin paljon, kuin lasten kaitsemiselta suinkin ehti.

Andromeda aloitti jo kolmatta luokkaa, Andreaksen aloittaessa oman koulunsa. Vain Aslan oli vielä niin pieni, että oli kotihoidossa.

Alya katseli perhettään haikeana ja mietti miten nopeasti aika kuluikaan. Pian hänen pikkuiset, eivät enää olisi aivan niin pieniä. Alyaa hirvitti ajatella tulevaisuutta ja joskus hän maalaili kauhukuvia mielessään, jolloin Armas veti hänet lähelleen ja rauhoitteli, että hyvin kaikki menee ja lapsista kasvaa vielä hyviä, tasapainoisia aikuisia simejä.

Sen he tosin olivat opettaneet lapsilleen jo pienestä pitäen, että tiettyjä asioita ei esitelty julkisesti ja yksi niistä oli erityiset kyvyt, joita jokaisella oli ilmaantunut viimeistään siinä vaiheessa, kun olivat alkaneet opettelemaan kävelemistä ja puhumista.

Lapset olivat luvanneet olla käyttämättä kykyjään parhaansa mukaan, sillä ymmärsivät kyllä hyvin, etteivät muut simit ehkä ymmärtäisi sitä kunnolla ja ehkä jopa pelästyisivät tai jopa alkaisivat käyttäytyä vihamielisesti heitä kohtaan.

Koulu tuntui sujuvan hyvin ja kummallakin vanhemmalla lapsella oli muutamia ystäviä, jopa pari yhteistäkin.

Erään kerran Andromedan ja Andreaksen ystäviä jäi pidemmäksi aikaa ja Armas koki epämiellyttävän kohtaamisen henkilön kanssa, jota ei olisi halunnut enää ikinä tavata. Hän oli tosin tyytyväinen, ettei Alya ollut se, joka kävi oven avaamassa, koska siitä olisi tullut melkoinen kohtaus.

Kävi sitten ilmi, että pari lasten ystävistä, oli Henrin lapsia. Hän oli jättänyt opintonsa kesken ja muuttanut omilleen. Yvette oli seurannut perässä kiltisti, kuin hyvin koulutettu puudeli.

He olivat sitten virallistaneet liittonsa ja saaneet liudan lapsia. Sen Henri jätti sanomatta, että liitto ei ollut ihan niin onnellinen, kuin hän kertoi. Eivätkä hänen lapsetkaan sen puoleen olleet kertoneet mitään.

Armas ei kuitenkaan hennonut katkoa lasten ystävyyssuhteita, sillä eivät lapset olleet syyllisiä vanhempiensa tekoihin. Niin hän sitten antoi lastensa leikkiä ystäviensä kanssa ja käydä heillä välillä kyläilemässä.

Ihme kyllä, Henri tuntui olevan samaa mieltä, eikä estellyt lastensa touhuja. Armas oli tästä hieman yllättynyt, mutta piti viisaasti suunsa kiinni ja piti huolen niin omista, kuin Henrin lapsista, milloin he sattuivat olemaan kylässä.

Tuntui, kuin lapset olisivat viihtyneet hyvinkin paljon heillä, sillä enemmän he heidän talossaan leikkivät, kuin Henrin luona. Ehkä kaikki ei ollutkaan niin auvoisaa, kuin päältäpäin olisi voinut luulla, Armas mietti, mutta ei lopulta välittänyt miettiä asiaa sen enempää, sillä Henrin lapset kuitenkin tuntuivat olevan elämänhaluisia, iloisia ja uteliaita kuin lapsien kuuluikin, sekä mustelmat, että naarmut vaikuttivat ihan sellaisilta, mitä tulee kun lapset kolhivat itseään leikkiensä lomassa, eikä niitä tuntunut onneksi olevan mitään hälyttävää määrää, että olisi pitänyt huolestua.

Muussa tapauksessa hän olisi varmasti pitänyt Henrille hyvin pitkän ja vakavan puhuttelun, muistuttaakseen tätä, mitä olisi odotettavissa, jos hän alkaisi satuttaa lapsia, olivat ne omia tai ei.

***

Jatkoa seuraa pian...

8. Löydetty

Tässä jälleen toinenkin pätkänen. Hauskoja lukuhetkiä teille jälleen, kuin myös oikein ihanaa Juhannusta.

***

Hän venytteli, nousi ja painui viemään avaimen takaisin, sillä halusi jo päästä matkaan. Hänestä tuntui, että nyt oli kiire. Hyvin kiire tai hän ei ehtisi ajoissa.

Alya suorastaan paiskasi avaimen tiskille, huikkasi kiitokset ja paineli puolijuoksua autolleen. Hän käynnisti auton ja suuntasi takaisin tielle.

Hän ajoi niin lujaa kuin uskalsi, sillä ei oikein halunnut joutua tekemisiin viranomaisten kanssa, sillä se hidastaisi perillepääsyä huomattavasti. Silti hänellä oli kova hätä päästä perille.

Se tunne, oli jotain uutta, jotain pelonsekaista aavistusta, että kaikki ei ollut hyvin ja että jos hän ei ehtisi, kaikki olisi liian myöhäistä. Mutta miksi oli niin, hän pohti ja pelkäsi nyt tosissaan, että jotain ikävää oli tapahtunut.

Se Armaksen outo visiitti ainakin antoi osviittaa siitä, että jotain ikävää oli käynyt. Matka taittui nopeasti ja lopulta illan tullen, hän saapui ison ränsistyneen rakennuksen luokse.

Ulkonäöstä päätellen siellä ei ollut tehty mitään vuosikausiin, tai siltä ainakin näytti, mutta nuo paksut seinät tuntuivat kätkevän sisälleen salaisuuden, siitä Alya oli varma.

Hän nousi ulos autosta ja suuntasi portille, joka näytti epätavallisen vahvalta hyvin lukitulta, ollakseen vanha, mikä herätti epäilyksiä sillä tuskimpa tyhjää tehdasta tarvitsi niin hyvin eristää. Siellä oli siis pakko olla jotakin, Alya päätteli.

Päättäväisesti hän asteli lähemmäksi ja samassa pimeästä asteli esille sotilaita. Alya ei sitä hätkähtänyt, vaan oli osannut aavistella jotain sellaista.

”Vai tällaista peliä”, Alya sanoi ja nosti kätensä lanteilleen. No hyvä, osaan minäkin sentään jotain, hän ajatteli ja päätti toimia. Ei ehkä erityisen viisas päätös, mutta eihän hän voisi siinä antautua noille miehille, jotka todennäköisesti kuulustelujen jälkeen käskisivät hänen painua tiehensä.

Niin hän sitten keskittyi ja miesten aseet nousivat ilmaan, näkymättömien käsien purkaessa ne osiin ja pudottaessa maahan.

”Ja jos nyt herroille sopii, minä tulen sisälle. Teillä on hallussanne jotakin minulle kuuluvaa”, Alya sanoi ja hänen silmänsä hehkuivat jälleen tuota outoa sinistä valoa.

Sotilaat änkyttivät jotain, mutta koska arvelivat, etteivät pärjäisi tälle oudolle naiselle, väistyivät ja antoivat Alyan tulla sisälle.

Alya asteli ripein askelin eteenpäin ja suuntasi ovelle, joka näytti kaikkein vankimmin lukitulta ja vartioiduilta. Tämähän on melkein liiankin helppoa, Alya mietti ja päätti olla varovainen ja varuillaan, varsinkin kun reitti sisälle tuntui olevan hieman liiankin helppo löytää. Tosin hän ymmärsi kuitenkin että tokihan se aarre, jota tuo pohatta piti tehtaassaan, täytyi pitää suojassa muiden katseilta ja mielellään estää karkaamasta.

Silti jostain käsittämättömästä syystä, Alya tiesi, ettei Armas ollut karkaamassa mihinkään. Ei ainakaan tästä rakennuksesta, hän ajatteli ja huolestui sillä kuin varkain hänen mieleensä nousi ajatus siitä, että menettäisi rakkaansa iäksi.

Sitä hän ei antaisi koskaan anteeksi sen enempää Henrille, kuin tuolle ällöttävälle pohatalle, hän ajatteli ja asteli ylös jyrikkiä betonirappusia. Pian hän pääsi sisälle ovelle, keskittyi siihen ja se aukesi kuin itsestään.

Alya astui sisälle käytävään, jossa yhä oli tehtaan omat himmeät valaisimet. Valon puute ei Alyaa haitannut, vaan hän asteli eteenpäin varmoin askelin, kuin tietäen tarkkaan minne hänen oli mentävä. Oli kuin sisällä olisi ollut lähetin, joka häntä kutsui ja veti puoleensa kuin magneetti.

Tuo kutsu tuntui yhä voimakkaamin, mitä lähemmäksi hän sitä pääsi.

”Armas, minä olen tulossa”, Alya mutisi puoliääneen ja kiihdytti kävelynsä juoksuksi.

Oli hiljaista, vain hänen omien askeltensa kaiku poukkoili käytävän betonisista seinistä. Sydän hakkasi hurjaa vauhtia ja pelko kasvoi sitä mukaa, mitä edemmäksi hän pääsi.

Pian hän tuli toisenlaiselle ovelle, jota ei saanut auki vaimella, vaan piti tietää numerosarja, jolla se avautuisi. Pikkujuttu, Alya ajatteli ja keskittyi niin oveen, kuin tuohon seinässä olevaan pieneen laitteeseen.

Meni pieni hetki, kuului pieni ääni ja lopulta ovi liukui pehmeästi sivuun. Alya astui sisään ja totesi tulleensa jonkinlaiseen laboratorioon.

Hän ei ehtinyt kovinkaan pitkälle, kun häntä vastaan tuli tohtorin valkoiseen takkiin pukeutunut nainen, jolla oli pitkät vaaleat hiukset nutturalla.

”Sivullisilla ei ole tänne mitään asiaa”, nainen sanoi tiukasti.

”Sehän nähdään”, Alya sihahti ja nainen näytti hätkähtävän.

”Sinä olet kuin hän”, nainen sanoi ja hänen suunsa aukesi hämmennyksestä.

”Hän?”, Alya töksäytti hölmistyneenä, kunnes tajusi mitä nainen tarkoitti ja sanoi sitten viileästi, ” 'hänellä' on nimikin. Veisittekö minut hänen luokseen. Heti.”

”Mutta en minä voi. Ohjesäännöt”, nainen änkytti.

”Viis niistä, minä haluan päästä Armaksen luokse nyt”, Alya äsähti ja astahti edemmäksi, kuin näyttääkseen, ettei antaisi minkään estää itseään pääsemästä Armaksen luokse.

”Hyvä on”, nainen myöntyi, sillä arveli ettei pärjäisi tuota outo naista vastaan, sillä tällä tuntui olevan samoja kykyjä kuin Armaksella.

”Kiitos”, Alya vastasi lyhyesti ja alkoi seurata naista, joka johdatteli hänet peremmälle ja lopulta lasista valmistettuun huoneistoon.

”Hän on tuolla ylhäällä, mutta hän ei ole vieläkään tullut tajuihinsa”, nainen vastasi ja näytti surkealta.

”Minä kiitän, tohtori Kaukomieli”, Alya vastasi ja suuntasi rappuja pitkin ylempään kerrokseen.

Hän pysähtyi hetkeksi rappusten yläpäähän, veti syvään henkeä ja harppasi sitten peremmälle.

 

Huoneessa oli vuode, joka oli laitteiden ympäröimä. Niiden keskellä makasi hänelle niin tuttu ja rakas hahmo.

”Armas!”, Alya huudahti ja juoksi vuoteen luokse, ”mitä ne ovat tehneet sinulle”, hän kuiskasi ja katsoi miten kalpealta mies näytti.

Kyyneleet pyrkivät väkisinkin vierimään Alyan poskille ja hän pelko rakkaan menetyksestä kasvoi lähes sietämättömäksi. Hetkeen hän ei tiennyt mitä tehdä ja melkein unohti kykynsä, kunnes muisti ne ja tiesi että voisi sittenkin tehdä jotain.

Alya laski kätensä Armaksen rinnalle ja niiden alle syttyi sykkivä, pehmeän sininen, lämmin valo, joka alkoi kasvaa ja täytti pian koko huoneen, kuin suuri kirkas aurinko.

Tuota valoa kesti hetken ja sitten se katosi. Alya seisoi paikallaan kiivaasti hengittäen, kuin olisi juossut pitkän lenkin. Sitten kuin hidastettuna, hän lysähti lattialle ja jäi siihen tajuttomana makaamaan.

***

Pimeys ympäröi Armaksen ja hän yritti päästä pois sieltä, mutta se tuntui niin raskaalta. Vain muutamana pienenä hetkenä hän pääsi johonkin. Hän näki huoneen ja siinä sohvan. Sohvalla istui nainen, jolla oli sinertävän mustat hiukset ja kauniit siniset silmät.

”Alya”, Armas sanoi ja näki miten nainen nosti katseensa kirjasta, jota oli ollut lukemassa.

”Alya”, Armas kutsui tätä uudelleen ja Alya katseli ympärilleen.

Nyt Armas keskitti kaikki voimansa, jotta saavuttaisi Alyan kunnolla, saisi varoitettua tätä. Se mitä hän teki, tuntui väsyttävän kovin, mutta hän ei suostunut antamaan periksi, sillä hän halusi niin kovin päästä Alyan luokse.

Hän ehti varoittaa Alyaa ja yritti rauhoitella tätä, mutta voimat loppuivat ja tuo jokin veti hänet takaisin tuonne pimeyteen, jossa hän oli ajelehtinut niin kauan.

***

Armas ei tiennyt kuinka kauan sitä kesti, kun hän äkkiä tunsi jonkun kiskovan häntä pois tuosta pimeydestä, takaisin valoon. Hän kuuli Alyan äänen, sen kuinka tämä kutsui häntä.

Valo kirkastui kirkastumistaa, kunnes muuttui sokaisevaksi ja peitti kaiken alleen.

Sitten taas pimeys, mutta se ei ollut enää kaikennielevää ja muuttui hämäräksi. Hetken päästä tuo hämärä muuttui kylmäksi valoksi joka loisti tylsänvärisestä seinästä.

Armas availi silmiään varovaisesti ja nosti päätään. Olo tuntui hyvältä ja vasta silloin hän huomasi olevansa laitteiden ympäröimä.

Ensin hän ihmetteli niitä, mutta sitten hän muisti mitä oli tapahtunut ja ponnahti nopeasti istumaan, repien häneen kiinnitettyjä laitteita irti.

Sitten hän katseli hämmentyneenä ympärilleen, sillä tunsi jonkin hyvin tuntun läsnäolon. Ensin hän ei nähnyt missä tämä oli, mutta kun hän laski jalkansa vuoteen reunan yli, hän tunsi varpaidensa osuvan johonkin pehmeään ja lämpimään.

Armas katsahti alas ja näki Alyan makaavan tajuttomana maassa ja laskeutui nopeasti tämän vierelle. Hän nosti naisen käsivarsilleen, jolloin tämän silmäluomet alkoivat hiljalleen liikkumaan ja lopulta tämä avasi silmänsä ja hymyili.

”Ehdinpäs”, Alya kuiskasi.

Armas hymyili ja veti naisen lähelleen. Tuntui niin hyvältä tuntea tämän vartalo omaa vasten. Kuinka kauan siitä olikaan, kun he olivat olleet näin lähekäin, hän mietti ja kuin varkain kyynel karkasi hänen silmäkulmastaan ja vieri poskelle.

”Kaipasin sinua niin kovasti”, Armas kuiskasi ja halasi lujasti Alyaa.

”Niin minäkin sinua”, Alya vastasi ja nyyhkäisi.

Siinä he istuivat pitkän aikaa sylikkäin, sillä kumpikaan ei enää halunnut päästää toisesta irti. Kumpikaan ei halunnut enää menettää toista.

Lopulta he nousivat seisomaan ja katselivat toisiaan.

”Mitä me teemme nyt?” Alya kysyi, ”en halua jäädä tänne enää hetkeksikään, mutta jos karkaamme, saamme sen mahtailevan ääliön joukot peräämme”, hän jatkoi.

”Siispä me keskustelemme hänen kanssaan ja muistutamme häntä ihmisoikeuksistamme”, Armas vastasi, ”kun vain saisin omat vaatteeni takaisin, olen kyllästynyt tähän samperin pyjamaan”, hän tuhati.

Tohtori Kaukomieli ja Antero katselivat tapahtumia hieman kauempaa ja päättivät antaa noille kahdelle rauhan, sillä ymmärsivät miten kauan he olivat olleet erossa toisistaan.

”Voi, miten kaunista”, Luna huokaisi hiljaa ja hänestä tuntui pahalta se ajatus, että Armas ja Alya joutuisivat olemaan vankina täällä.

”Niin”, Antero myönsi ja käänsi katseensa noista kahdesta ja katseli Lunaa, josta oli aina pitänyt. Miten hän saisi sen kerrottua naiselle ja kiinnostaisiko tätä edes tällainen tavallinen pulliainen, hän mietti.

Hieman myöhemmin Armas ja Alya astelivat alas oleskelutilaan, minne myös Antero ja Luna tulivat.

”Meidän pitää keskustella”, Armas aloitti, sillä halusi hoitaa asian pois lopullisesti, joskaan hän ei halunnut vahingoittaa ketään.

”Tiedän”, Luna sanoi, ”mutta en tiedä yhtään, miten tämän saisi hoidettua ilman että kukaan muu enää loukkaantuu”, hän lisäsi.

”No en minäkään halua ketään vahingoittaa, jollei minun ole ehdottoman pakko”, Armas huomautti, ”mutta minä en halua enää olla täällä. En koskaan halunnutkaan. Haluan vain... niin haluan vain olla vapaa ja jakaa elämäni Alyan kanssa”, hän jatkoi ja asteli levottomasti edestakaisin.

”Ja minä haluaisin päästää sinut menemään, mutta tiedäthän sinä, minun esimieheni ei sitä hyväksyisi enkä minä tiedä, miten täältä pääsisi ulos, satuttamatta paikkaa vartioivia sotilaita, sillä heidät on koulutettu puolustamaan paikkaa ja tarvittaessa tappamaan viholliset”, Luna huokaisi.

”Harmillista, kovin harmillista”, Armas sanoi, sillä hän ei ollut valmis edes pakon edessä satuttamaan ketään. Vain tuo kersantti oli ollut poikkeus, mutta hän olikin ollut vaaraksi, paitsi hänelle, myös muille paikalla olijoille ja lopulta vallan joku muu oli hänet hoitanut päiviltä.

”Krhm... tuota noin, ehkä minä voin järjestää asian”, kuului ääni ja huoneeseen astui tuo mies, joka oli lopulta hoitanut Kersantin pois päiviltä.

”Teillä on sitten omalaatuinen tapa hiippailla paikalle”, Armas totesi tyynesti ja pysähtyi paikoilleen.

”Näen että olet kunnossa ja se on hyvä se”, mies sanoi.

Alya katseli miestä ja hänen mieleensä nousi uutinen, jonka hän oli netistä löytänyt. Tuon täytyi olla herra Harkko, hän päätteli. Ehkei tämä sittenkään ollut niin sydämetön, kuin miltä oli vaikuttanut, hän päätteli.

”Herra Harri Harkko, oletan”, Alya sanoi ja katsoi miestä tiukasti.

”Olette oikeassa”, Herra Harkko sanoi ja nyökäytti päätään kevyesti.

”Saanko kysyä, mitä te oikein ajattelitte ryhyessänne tähän operaatioon?” Alya tiukkasi kiivaasti ja tökkäsi miestä rintaan.

”Olin vain utelias, eikä tämän pitänyt ihan näin mennä”, Herra Harkko selitti, ”asiat vain lipsuivat käsistä sen kersantin takia. Häntä minun ei olisi pitänyt ottaa mukaan alun alkaenkaan ja kadun kovasti, että tein niin”, hän jatkoi.

”Vai niin”, Alya tuhahti. Häntä suututti, varsinkin se, miten Armas oli viety tänne vastoin tahtoaan, ”ei sitten tullut mieleen hoitaa asiaa niin, että tutkittavasi olisi ollut täällä omasta tahdostaan, sen sijaan, että hänet tuotiin tänne vastoin tahtoaan!”, hän huusi ja samassa oleskelutilan pieni lasipöytä pompahti ilmaan.

”Oho”, Herra Harkko sanoi hämmästyneenä ja tajusi, ettei Armas ollut ainoa, jolla oli erityisiä kykyjä, ”eh tuota, olen hyvin pahoillani siitä. Sitäkään ei pitänyt tapahtua ja se nuori mies, joka toi minulle teidän, eh, miesystävänne, sanoi, että tämä tuli omasta tahdostaan. Hän jopa selitti miksi Armas oli tajuton, väitti hänen satuttaneen itsensä johonkin”, hän selitti.

”Vai niin, siinä tapauksessa, minä jututan sitä nuorta miestä uudelleen”, Alya kihisi kiukusta ja pöytä rysähti takaisin alas.

”Alya, rauhoitu”, Armas sanoi lempeästi ja veti Alyan lähelleen, ”parempi kun emme järjestä mitään kohtausta, sopiiko?”

”Sopii, mutta en vastaa siitä, mitä teen, kun saan Henrin hyppysiini”, Alya sanoi hieman rauhallisemmin.

”Herra Harkko, miten te ajattelitte hoitaa asian, sillä minua ei huvittaisi viipyä täällä hetkeäkään pidempään kuin on pakko ja lisäksi haluaisin päälleni jotain muuta kuin tämän pyjaman”, Armas sanoi, kääntyen Herra Harkon puoleen.

”Saat tavarasi takaisin ja minä voin viedä teidät minne ikinä haluattekin mennä”, Herra Harkko lupasi, ”paperityöt ja muut sotkut hoidan myös, sillä enpä oikein halua itsekään tätä asiaa tutkittavan tarkemmin ja sitä paitsi, minulla on tietoa teistä jo aivan tarpeeksi, jotta jatkaa tutkimuksiani ilmankin läsnäoloasi”, hän jatkoi.

”Hyvä, tehkäämme siis niin”, Armas myöntyi, sillä halusi päästä pois tästä paikasta, päästä kotiin ja viettää aikaansa Alyan kanssa. Hän vilkaisi Alyaa, joka vastasi katseeseen ja he kumpikin hymyilivät. Vihdoinkin he saisivat olla yhdessä ja tulevaisuus näytti valoisalta.

”Lähdemmekö siis heti, vai odotammeko huomiseen”, Herra Harkko kysyi.

”Minä haluan lähteä heti”, Armas vastasi, ”mutta haluaisin kysyä, että miksi te naamioiduitte vartijaksi? Halusitteko kenties tarkastella vaihvihkaa, miten teidän hankkeenne edistyi?” hän kysyi.

”Sitäpä juuri”, Herra Harkko myönsi ja käski Anteroa mennä hakemaan Armaksen tavarat.

Antero nyökkäsi ja katosi pää kolmantena jalkana ulos huoneesta palatakseen hetkeä myöhemmin Armaksen tavarat mukanaan.

”Hmm... Olisi ehkä aiheellista hankkia uusi vaateparsi myöhemmin”, Armas totesi pukiessaan päälleen vanhoja vaatteitaan, jotka alkoivat olla vähän huonokuntoisia.

”No meillä on aikaa siihen, tosin minua ei haittaa ollenkaan, vaikka olisit ilman vaatteita”, Alya virnisteli ja sai muut nauramaan.

”Katsotaan sitä sitten”, Armas tokaisi ja virnisti myös.

”Tätä tietä, olkaapa hyvät”, Herra Harkko sanoi kohteliaasti ja johdatti Armaksen ja Alyan parkkihalliin, jossa oli vain yksi auto ja sekin hyvin tavanomainen, ”vaikka minulla onkin varaa ja osaan sijoittaa hyvin, en silti välitä prameilla, vaan pidän enemmän yksinkertaisuudesta, enkä halua herättää huomiota, joten tällainen perusmenopeli on mitä mainioin sitä varten”, hän selitti nähtyään nuorenparin ilmeet.

”Aivan”, Armas mutisi ja nousi auton takapenkille, Alyan tullessa perässä.

”No niin, minne mennään?” Herra Harkko kysyi ja katseli nuortaparia keskipeilin kautta.

Armas kertoi osoitteensa ja toivoi, että talo olisi yhä pystyssä ja isä hengissä.

Matka sujui kuin siivillä ja aamun ensisäteiden valaistessa taivaan auto kaartoi hyvin tutun rakennuksen eteen.

”No niin, olemme perillä”, Herra Harkko sanoi ja herätteli Armaksen ja Alyan, jotka olivat matkan aikana torkahtaneet. Olihan edellinen päivä ja yö ollut toiminnantäyteinen.

”Kiitos”, Armas sanoi, ennen kuin nousi autosta, ”toivottavasti emme tapaa ikävissä merkeissä, mutta muuten ehkä”, hän lisäsi ja astahti lähemmäksi kuskinovea.

”Ehkäpä”, Herra Harkko totesi ja ajatteli, että näin oli parempi ja koska tietoa tosiaan oli paljon, niin ei ketään tarvinnut enää pitää siinä kirotussa laitoksessakaan, ”toivotan teille hyvää päivän jatkoa ja onnea elämäänne”, hän lisäsi ja nyökäytti kevyesti päätään.

”Kiitos ja näkemiin”, Alya sanoi ja asteli sen jälkeen Armaksen viereen.

”Näkemiin”, Herra Harkko huikkasi ja hurautti tiehensä.