***
Siinä
he nyt olivat, Armaksen lapsuudenkodin pihamaalla, vapaina kuin
taivaan linnut. Hetken he katselivat toisiaan hymyillen, hieman ehkä
hämmentyneinä kaikesta tapahtuneesta, joka alkoi vain tuntua
kaukaiselta, pahalta unelta.
”Mennään”,
Armas sanoi ja otti Alyaa kädestä.
Nainen
nyökkäsi ja antoi Armaksen vetää itsensä mukanaan sisälle.
Hieman jännittikin kohdata Armaksen isää, johon hän ei ollut
ehtinyt tutustua juuri lainkaan. No olihan tässä ollut kaikenlaista
välissä, kuten opiskelu yliopistolla ja sitten tuo kaappaus.
”Minua
jännittää”, Alya sanoi ja naurahti hermostuneesti.
”Ihan
turhaan, isä on oikeasti tosi mukava tyyppi”, Armas sanoi
totuudenmukaisesti.
”Uskon,
varsinkin jos olet tullut häneen”, Alya sanoi, kun he pysähtyivät
olohuoneeseen ja kiersi kätensä Armaksen ympärille, niin että
kummankin katse kohtasi toisen.
Siinä
he seisoivat toisiinsa kietoutuneina ja muun maailman unohtaneina,
kun Otso asteli paikalle. Hän pysähtyi oviaukkoon ja katsoi nuoria
hymyillen, kunnes rykäisi kevyesti ja sai nuoret muistamaan,
etteivät olleet yksin.
”Öm...
hei isä, tuota tässä on Alya”, Armas änkytti ja vei Alyaa
hieman lähemmäksi isäänsä.
”Hauska
tavata”, Otso sanoi huvittuneena ja ojensi kätensä nuorta naista
kohti, ”vai tässä siis on nainen, joka vei poikani sydämen”,
hän sanoi kevyesti vitsaillen.
”Niin
no”, Alya mutisi ja punastui, ”se taisi olla vähän
molemminpuolista”, hän lisäsi tarttuen miehen käteen ja puristi
sitä ystävällisesti.
”Pidähän
hyvä huoli siitä ja tervetuloa sukuun, sillä epäilemättä
poikani on sinua jo kosinut”, Otso sanoi tyynesti ja antoi Alyalle
ystävällisen halauksen.
Ei
Otso ihan väärässä ollutkaan, sillä Alya ja Armas olivat olleet
jo hyvin pitkään kihloissa ja olivat jo miettineet häitäkin,
vaikkakin tilaisuus siihen oli aiemmin ollut hieman huono.
Nyt
kun asiat olivat parhain päin, saattoivat he vihdoin ja viimein
toteuttaa tämänkin unelman ja ehkä elää elämänsä onnellisina
loppuun asti.
Loppu
päivä ja ilta sujuivat hilpeissä merkeissä. Alyakin alkoi lopulta
rentoutua ja huomasi, miten paljon isänsä kaltainen Armas oli.
Ainakin tässä suvussa oli mukavia simejä, hän mietti ja hymyili
onnellisena.
****
Päivät
vierivät, vaihtuivat kuukausiksi ja lopulta tuli päivä, jolloin
tanssittiin Alyan ja Armaksen häitä. Nuoripari oli kaunis ja
onnellinen ja päivä ehdottoman täydellinen.
Jopa
Alya oli onnellinen, vaikka olikin ensin hermoillut hääpukuaan,
että oliko se hyvä ja tarpeeksi istuva. No olihan se ja hän oli
häikäisevän kaunis, jopa Armas sen hänelle kertoi useampaan
kertaan.
*****
Myöhemmin
Armaksen isä hommasi uuden asunnon, sillä vanha alkoi tuntua
ahtaalta ja muutenkin epäkäytännölliseltä ajatellen
mahdollisesti tulevia jälkeläisiä. Uusi talo oli kivinen rakennus,
joka hieman muistutti linnaa, minkä Armas ensimmäiseksi sanoi, kun
he astuivat hoitamattomalle pihamaalle.
Talon
oli kai aikaisemmin omistanut joku vähän hassahtanut tiedemies tai
alkemistiksi hän oli kuulemma itseään tituleerannut, ennen kuin
oli vuosikymmeniä sitten kadonnut jälkiä jättämättä.
Sittemmin
talo oli ollut hänen sukulaisillaan, mutta he eivät siitä
paljoakaan kostuneet, koska talon alkuperäinen omistaja ei ollut
jättänyt perillisilleen mitään arvokasta, joten he päättivät
pistää talon myyntiin halvalla, saadakseen edes jotain tuosta
rötisköstä.
”Pientä
pintaremonttia ja tuo on kuin uusi”, Armas sanoi iloisesti, sillä
piti tästä talosta, vaikka se olikin aika pahasti rapistunut.
”Vai
pientä”, Alya tuhahti ja katsoi tuoretta miestään vähemmän
herttaisesti.
”Ajattele
positiivisesti, tuon kokoisessa talossa on paljon huoneita ja paljon
tilaa tehdä vaikka mitä”, Armas muistutti, katsoen vaimoaan
paljon puhuvasti ja virnisti.
”Häpeä”,
Alya naurahti, sillä ei halunnut pitkään mököttää ja oli
hänenkin myönnettävä, ettei talo nyt niin pahalta näyttänyt,
kuin olisi voinut. Ehkä talon omistajan sukulaiset olivat siellä
käyneet kaikesta huolimatta ja pitäneet siitä huolta edes jollain
lailla, vaikka vain joistain perusasioista, jos ei muusta.
”No
niin, mennäänkö sisälle?”, Armas kysyi ja laittoi kätensä
kahvalle.
”Mennään
vain”, Alya vastasi ja pian pienen terassin täytti kauhea narina,
joka lähti ruostuneista saranoista, Armaksen työntäessä raskaan
oven auki.
Ääneti
he astuivat sisälle suureen eteiseen ja totesivat sisällä
näyttävän yllättävän siistiltä. Jopa joitain vanhoja
huonekalujakin oli jätetty rakennukseen ja koska ne näyttivät
hyvin vanhoilta ja antiikkisilta, päättivät he pitää ne. Jos ei
muuta niin he voisivat ehkä yrittää myydä niitä johonkin
antiikkiliikkeeseen tai keräilijöille, Armas mietti ja pyyhkäisi
sormellaan erään pikkupöydän sileää pintaa, johon jäi jälki,
sillä pölyjä ei kai oltu pyyhitty pitkiin aikoihin.
”Siivoamista
taitaa riittää”, Armas totesi ja tiesi, että joutuisi töihin
itsekin, sillä ei voisi kaikkea jättää pelkästään Alyan tai
Otson harteille. Talo oli niin iso, että saattaisivat joutua
pyytämään apuakin.
Alya
oli mennyt edemmäksi ja oli jo käynyt katsomassa keittiötä ja
ruokasalia. Ne olivat kovasti hänen mieleensä. Nyt hän oli
olohuoneessa, joka sekin oli pölyn ja seittien peitossa. Lopulta hän
työnsi erään oven auki ja totesi saapuneensa jonkinlaiseen
työhuoneeseen.
Hän
jäi ihmettelemään huoneen hyvin vanhahtavaa sisustusta ja
hätkähti, kun Armas kosketti häntä hartialle.
”Katso
tätä”, Alya sanoi ja astui sisemmäksi huoneeseen.
”On
rojua kerrakseen. Noista kirjahyllyistä voisi luopua, mutta ne
näyttävät siltä, että olisivat pultattu seinään kiinni, joten
jääköön”, Armas sanoi ja asteli hyllyjen luo ja katseli sen
sisältöä mietteliäänä, ”näistä kirjoista, ainakin osasta
niistä, voisimme kyllä luopua, sillä osa on minullekin aivan
uppooutoja ja jopa jollain sellaisella kielellä, jota minä en
ymmärrä lainkaan”, hän lisäsi.
”Olet
oikeassa kultaseni”, Alya myönsi, ”mennäänkö katsomaan, miltä
yläkerrassa näyttää?”, hän kysyi ja rikkoi tuon oudon
hiljaisen tunnelman, joka huoneessa oli vallinnut.
”Mennään
vain”, Armas naurahti ja he jättivät huoneen, suunnaten
yläkertaan. Siellä oli vain makuuhuoneita ja pari suurta
kylpyhuonetta, jotka yhdistivät osan huoneista toisiinsa.
”Ainakin
meillä on tilaa peuhata”, Armas kiusoitteli ja katseli vanhoja
pölyisiä vuoteita, jotka olivat melkoisen isojakin.
”Armas”,
Alya huudahti ja nauroi, ”häpeäisit. Eikö sinulla ole mitään
muuta mielessäsi?”, hän jatkoi nauraen.
”Mitä
muuta sitten pitäisi olla?” Armas kysyi ja veti Alyan lähelleen.
Alya
ei vastannut, vaan katsoi miehensä komeita kasvoja hymyillen. Hän
ei vaihtaisi näitä hetkiä mihinkään muuhun ja jos totta
puhuttiin, samoilla suunnilla hänekin ajatukset kulkivat, kuin
Armakselta. Se nyt oli sanomattakin selvää.
”Ota
selvää”, Alya sanoi pehmeästi ja painoi huulensa Armaksen huulia
vasten.
”Niin
taidankin tehdä”, Armas naurahti hiljaa ja vastasi Alyan
suudelmaan.
He
kuhertelivat siinä vielä silloinkin, kun Otso saapui paikalle.
Hänen rykäisynsä sai nuorenparin palaamaan takaisin maanpinnalle.
”Olisiko
aika alkaa tehdä töitä, ehditte kuherrella myöhemminkin”, Otso
naurahti, mutta muisti ajan, jolloin oli ollut aivan samanlainen oman
rakkaansa kanssa. Niitä hetkiä oli ikävä ja hän toivoi, että
voisi saada Mauran takaisin.
”Hyvä
on isä”, Armas vastasi ja hymyili, mutta vakavoitui sitten
nähtyään hymyn hiljalleen kaikkoavan isänsä kasvoilta. Hän
ymmärsi kyllä isäänsä ja tiesi, että tämä kaipasi syvästi
puolisoaan, sekä perhettään, josta Aatosta ja Armasta
lukuunottamatta kaikki olivat kuolleet.
Aatos
taas, no hänellä taisi olla kiirettä siellä missä hän nyt asui.
Olihan tämä silloin tällöin ottanut yhteyttä ja lähettänyt
kirjeitäkin, joista oli käynyt ilmi, ettei hänekään elämänsä
ollut ollut helppoa. Opinnot tosin olivat sujuneet hyvin, mutta
sitten muulla rintamalla oli ollut enemmän tai vähemmän hiljaista.
Yksi
tyttöystävä oli kuulemma ollut, mutta juttu ei ollutkaan saanut
tulta alleen ja oli lopulta kuivunut kokoon.
Vähän
myöhemmin Aatos oli soittanut isälle ja kertonut valmistuneensa
yliopistolta, sekä alkaneensa uudelleen seurustella, mutta uuden
kumppanin kanssa. Isä oli tietenkin innostunut, eikä Aatos ollut
saada puheenvuoroa isältä.
No
olihan hän lopulta saanut sanottua väliin, että nainen, jonka
kanssa hän nyt seurusteli oli häntä hieman vanhempi, mutta että
he tulivat hyvin toimeen ja olivat jo muuttaneet yhteen.
Se
ei kuitenkaan ollut vähentänyt isän intoa, vaan tämä oli
onnitellut Aatosta sydämellisesti.
Nyttemmin
oli jälleen ollut hiljaista, kaiketi Aatoksella oli paljon muuta
puuhaa oman uransa ja suhteensa parissa, ettei ehtinyt tai muistanut
soitella tai kirjoitella.
Toki
isä oli kertonut Aatokselle, mitä kotopuolessa oli tapahtunut ja
nytkin varmasti paloi halusta kertoa tästä vanhasta rötisköstä,
Armas ajatteli ja hymyili.
Tosin
voisi sitä jossain välissä ottaa yhteyttä veljeen ja jutella
eräistä asioista, jotta tämä tietäisi neuvoa omaa jälkikasvuaan,
sikäli mikäli sitä saisi, tuon voiman kanssa, joka tälläkin
varmasti oli, vaikkakin visusti salassa muilta, sillä tuskinpa hän
erilaisuutensa lisäksi muita ongelmia haluaisi.
”Armas”,
Alya huhuili ja sai Armaksen heräämään ajatuksistaan.
”Niin,
kultaseni?” Armas kysyi ja alkoi astella äänen suuntaan.
”Täällä
olisi yksi isompi tila, missä voisit harjoitella tanssiasi”, Alya
vastasi.
”Tanssia?”
Armas kysyi ja halusi miltei heti puraista kieltään. Typerä,
tietenkin Alya tarkoitti uraa ja suurta unelmaa, josta hän oli
miltei koko sen ajan, mikä he olivat ehtineet olla yliopistolla,
puhunut Alyalle, ”niin, joo se tanssiura”, hän lisäsi sitten,
kun näki Alyan kysyvän naaman kurkistavan oven raosta.
”Minä
jo luulin, että unohdit”, Alya kiusoitteli.
”No
melkein unohdinkin”, Armas myönsi, ”olin ajatuksissani”, hän
lisäsi nopeasti.
”Aha,
vai ajatuksissasi”, Alya naurahti ja katosi takaisin huoneeseen,
Armaksen seuratessa häntä.
Armas
astui hämärään huoneeseen ja katseli sitä. Tällä hetkellä se
oli lähes sisustamaton ja paksun pölyn peitossa ja nurkkia
koristivat hämähäkin seitit.
”Hmm...
tänne kyllä mahtuisi paljon muutakin kuin tanssiin tarvittavia
välineitä”, Armas sanoi arvioiden huonetta, ”tästähän
voisimme tehdä meidän makuuhuoneemme ja ne pienemmät voidaan ottaa
käyttöön, jos ja kun me niitä tarvitsemme ja se yksi, no isä
varmasti haluaa sen itselleen”, hän jatkoi.
”Miten
vain”, Alya naurahti ja tutkaili huonetta, miettien sitä
työmäärää, mikä vaadittaisiin, jotta siitä saisi
asumiskelpoisen.
”Hyvä,
ehkä olisi syytä ruveta töihin, mikäli haluamme joskus omatkin
huonekalumme tänne”, Armas totesi, sillä näki itsekin ettei
homma ollut mikään parin tunnin pikkujuttu, vaan veisi ainakin
muutaman päivän.
****
Niin
tuo kolmikko sitten ryhtyi töihin ja muutamia päiviä myöhemmin
talo oli puhtoinen ja raikas, niin että he saattoiva kuljettaa omat
huonekalunsa sinne ja järjestellä kaiken mielensä mukaan.
Kuten
he olivat päättäneet useimmat talossa olleet huonekalut saivat
jäädä, joitakin laitettiin myyntiin ja loput, jotka eivät
kelvanneet mihinkään siirrettiin yhteen tornihuoneeseen, missä ne
eivät olleet kenenkään tiellä.
Jokainen
huone näytti nyt hyvältä ja niin uudet kuin vanhat huonekalut
sopivat niihin hyvin ja saivat kokonaisuuden näyttämään hyvältä.
Ainoa
jossa oli kokonaan alkuperäinen kalustus, oli olohuoneen vieressä
oleva työhuone. Armas oli välillä aistivinaan jonkinlaista vetoa
huoneessa, mutta ajatteli sen johtuvan joko vanhoista ikkunoista tai
takasta, jota ei oltu käytetty aikoihin.
Talossa
oli tosin useampikin takka ja he olivat kutsuneet asiantuntijan
huoltamaan ne kaikki, sekä siivoamaan kertyneet noet ja roskat pois
piipuista ihan siltä varalta, että he haluaisivat käyttää
takkoja joskus.
Tosin
joskus hänestä tuntui, että yhden kirjahyllyn kohdalla oli vähän
viileää, mutta ajatteli sitten mielikuvituksen tekevän kepposia
näin vanhassa talossa. Tuskin siellä mitään salakäytävää
olisi, hän tuhahti ja unohti koko asian.
****
Elämä
talossa asettui uomiinsa, Armas hankki itselleen töitä läheiseltä
tanssikoululta, isän jatkaessa omaa uraansa läheisen sairaalan
johtajana ja hieman myöhemmin Alya ilmoitti olevansa raskaana.
Armas
oli tiedosta hyvin onnellinen ja mietti jo mielessään, että
minkänäköisiä lapsista tulisi, sillä lapsi todennäköisesti
kantaisi kolmea eri perimää, jotka siirtäisi tulevaisuudessa
omille lapsilleen.
Alya
jännitti myös samaa, sillä aika näyttäisi millainen lapsesta
tulisi. Olisiko se kenties vihreä, sininen vai ihan tavallisen simin
näköinen. No aika tuli ja pian odotus palkittiin.
Lapsi
oli muutoin ihan normaalin näköinen, mutta oli perinyt äitinsä
suipot korvat, sekä kauniit siniset silmät.
Ehkä
tyttö saisi elää rauhassa kiusaajilta, Armas ajatteli ja katseli
pientä kitisevää kääröä onnellisena.
Lisäksi
tyttö sai nimekseen Andromeda, sillä nimi oli molemmista kaunis ja
kertoi paikasta, josta
Alyan
äiti oli maahan tullut.
Noiden tapahtumien jälkeen Antero oli lopulta keskustellut perinpohjaisesti Lunan kanssa ja nyt he olivat yhdessä. Häätkin pidettiin, joskin aika pienimuotoisina ja vain Armas ja Alya perheineen kutsuttiin todistamaan tätä liittoa.
Myöhemmin pariskunnat vierailivat vuorotellen toistensa luona ja lisäksi Anterosta oli tehty Anrdomedan kummisetä.
Andromeda tietenkin tykkäsi kummisedästään ja oli aina kovin iloinen kun he olivat vierailulla, mikä näkyi erikoisena hivenen himmeänä loisteena tytön ympärillä.
Kun
Andromeda oli parivuotias, sai hän veljen, joka sai nimen Andreas.
Siitä meni jälleen pari vuotta ja perhe kasvoi taas yhdellä
pojalla, joka nimettiin Aslaniksi. Kaikki lapset näyttivät
normaalilta, paitsi silmistä ja korvista. Lisäksi Aslan oli ainoa,
joka oli perinyt vaarinsa vaaleat hiukset.
Andromeda
oli jo koulussa, kun Andreas aloitti esikoulua ja Aslan opetteli
vasta kävelemään.
Otso
sen sijaan ei juurikaan ehtinyt tutustua lapsenlapsiinsa, sillä ikä
ja kova stressi töissä vaativat veronsa ja hän sai massiivisen
sydänkohtauksen. Vaikka hän olikin sairaalassa töissä ja apu
verrattain lähellä, ei siitä ollut apua, sillä hän oli ollut
yksin työhuoneessa ja sihteeri löysi hänet sen verran myöhään,
ettei mitään ollut enää tehtävissä.
Niinpä
sitten Armas sai suruviestin sinä iltana. Murhemielin hän lähetti
tiedon asiasta Aatokselle. Tämä vain ei päässyt hautajaisiin,
mutta lähetti suruvalittelunsa.
Armas
saattoi kuulla veljensä äänestä, että tämä suri menetystä
yhtä paljon, kuin hänkin.
Tuo
aika oli raskasta Armaksellekin, mutta hän jaksoi eteenpäin ja
osaksi siinä auttoi Alya, joka oli koko ajan hänen rinnallaan ja
tukenaan. Lisäksi lasten kasvatus vei osin huomion pois murheesta.
Armas
oli nyt perheensä pää ja hoitaisi kaikki siihen liittyvät asiat.
Hän ajatteli, että ehkä tulisi pidettyä enemmän yhteyttä
Aatokseen, vaikka tällä tuntui olevan omat kiireensä niin uransa,
kuin perheensä parissa, sillä oli häntäkin siunattu
lapsikatraalla.
Helppoa
tuo homma ei ollut, mutta hän ei sentään ollut yksin, sillä Alya
oli koko ajan hänen tukenaan ja auttoi kotitöiden teossa niin
paljon, kuin lasten kaitsemiselta suinkin ehti.
Andromeda
aloitti jo kolmatta luokkaa, Andreaksen aloittaessa oman koulunsa.
Vain Aslan oli vielä niin pieni, että oli kotihoidossa.
Alya
katseli perhettään haikeana ja mietti miten nopeasti aika
kuluikaan. Pian hänen pikkuiset, eivät enää olisi aivan niin
pieniä. Alyaa hirvitti ajatella tulevaisuutta ja joskus hän
maalaili kauhukuvia mielessään, jolloin Armas veti hänet lähelleen
ja rauhoitteli, että hyvin kaikki menee ja lapsista kasvaa vielä
hyviä, tasapainoisia aikuisia simejä.
Sen
he tosin olivat opettaneet lapsilleen jo pienestä pitäen, että
tiettyjä asioita ei esitelty julkisesti ja yksi niistä oli
erityiset kyvyt, joita jokaisella oli ilmaantunut viimeistään siinä
vaiheessa, kun olivat alkaneet opettelemaan kävelemistä ja
puhumista.
Lapset
olivat luvanneet olla käyttämättä kykyjään parhaansa mukaan,
sillä ymmärsivät kyllä hyvin, etteivät muut simit ehkä
ymmärtäisi sitä kunnolla ja ehkä jopa pelästyisivät tai jopa
alkaisivat käyttäytyä vihamielisesti heitä kohtaan.
Koulu
tuntui sujuvan hyvin ja kummallakin vanhemmalla lapsella oli muutamia
ystäviä, jopa pari yhteistäkin.
Erään
kerran Andromedan ja Andreaksen ystäviä jäi pidemmäksi aikaa ja
Armas koki epämiellyttävän kohtaamisen henkilön kanssa, jota ei
olisi halunnut enää ikinä tavata. Hän oli tosin tyytyväinen,
ettei Alya ollut se, joka kävi oven avaamassa, koska siitä olisi
tullut melkoinen kohtaus.
Kävi
sitten ilmi, että pari lasten ystävistä, oli Henrin lapsia. Hän
oli jättänyt opintonsa kesken ja muuttanut omilleen. Yvette oli
seurannut perässä kiltisti, kuin hyvin koulutettu puudeli.
He
olivat sitten virallistaneet liittonsa ja saaneet liudan lapsia. Sen
Henri jätti sanomatta, että liitto ei ollut ihan niin onnellinen,
kuin hän kertoi. Eivätkä hänen lapsetkaan sen puoleen olleet
kertoneet mitään.
Armas
ei kuitenkaan hennonut katkoa lasten ystävyyssuhteita, sillä eivät
lapset olleet syyllisiä vanhempiensa tekoihin. Niin hän sitten
antoi lastensa leikkiä ystäviensä kanssa ja käydä heillä
välillä kyläilemässä.
Ihme
kyllä, Henri tuntui olevan samaa mieltä, eikä estellyt lastensa
touhuja. Armas oli tästä hieman yllättynyt, mutta piti viisaasti
suunsa kiinni ja piti huolen niin omista, kuin Henrin lapsista,
milloin he sattuivat olemaan kylässä.
Tuntui,
kuin lapset olisivat viihtyneet hyvinkin paljon heillä, sillä
enemmän he heidän talossaan leikkivät, kuin Henrin luona. Ehkä
kaikki ei ollutkaan niin auvoisaa, kuin päältäpäin olisi voinut
luulla, Armas mietti, mutta ei lopulta välittänyt miettiä asiaa
sen enempää, sillä Henrin lapset kuitenkin tuntuivat olevan
elämänhaluisia, iloisia ja uteliaita kuin lapsien kuuluikin, sekä
mustelmat, että naarmut vaikuttivat ihan sellaisilta, mitä tulee
kun lapset kolhivat itseään leikkiensä lomassa, eikä niitä
tuntunut onneksi olevan mitään hälyttävää määrää, että
olisi pitänyt huolestua.
Muussa
tapauksessa hän olisi varmasti pitänyt Henrille hyvin pitkän ja
vakavan puhuttelun, muistuttaakseen tätä, mitä olisi
odotettavissa, jos hän alkaisi satuttaa lapsia, olivat ne omia tai
ei.
Jatkoa seuraa pian...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti