Mäntyniemi Spin-off: 10. Piilosilla

No niin ja tässä sitten vielä toinenkin osa Mäntyniemien seikkailuita, olkaapa hyvät.
Edelleen pahoittelen mahdollista kuvien vähyyttä. Anteeksi.

***

Piilosilla

Eräänä sateisena päivänä Andreas ja Andromeda olivat kutsuneet kylään parhaat ystävänsä. Lapset leikkivät innoissaan yhdessä, kun Kuura sai päähänsä, että leikittäisiin piilosta. Leikkiä leikittiin sillä kertaa sisätiloissa, kun sateen vuoksi ei uloskaan voinut mennä.

Alya toivoi, että sade hellittäisi hieman, jotta saisi häädettyä kovaäänisen lapsikatraan ulos metelöimään, mutta toistaiseksi näytti siltä, ettei sade olisi lainkaan hellittämässä.

Kuului vain iloista naurua, hihitystä ja töminää, kun Kuura, Andreas, Andromeda ja Lumi painuivat etsimään piiloa, Pyryn jäädessä sovittuun paikkaan laskemaan sataan.

Andreas päätti katsoa, josko työhuoneesta löytyisi sopiva piilo, mutta hänen harmikseen myös Kuura oli saanut saman idean.

”Mä olin täällä ensin, etsi joku muu paikka”, Andreas sanoi ja antoi katseensa kiertää huonetta, joka oli täynnä antiikkisia huonekaluja.

”Niin, mutta tää oli mun idea. Etsi itse joku muu paikka”, Kuura vastasi napakasti takaisin.

”No piiloudutaan sitten yhdessä tänne”, Andreas sanoi sovitellen, sillä ei ollut koskaan ollut järin tappelunhaluinen.

”Hyvä on”, Kuura myöntyi ja etsi hänkin sopivaa piilopaikkaa, mutta huonekalut eivät vaikuttaneet sellaisilta, että erityisemmin toimisivat näköesteinä.

Andreas seisoi hetken paikallaan ja keksikin paikan, mutta myös Kuura oli äkännyt pienen sopivan paikan työpöydän alla ja tönäisi Andreasta niin, että tämä horjahti ja kaatui päin kirjahyllyä.

”Oho, miten siitä noin ontto ääni tuli?” Andreas ihmetteli, kömpiessään ylös lattialta ja nostellessaan samalla lattialle pudonneita opuksia, laittaakseen ne takaisin hyllylle.

”Katsotaan, jos sitä saisi liikutettua. Sen takanahan voi olla hyvä tila”, Kuura sanoi innoissaan.

”Kuura ei, mitäs jos me vahingossa kaadetaan tuo, äiti saa varmasti hepulin, jos me hajotetaan täällä jotain”, Andreas sanoi, sillä ajatus vihaisista vanhemmista ei tuntunut erityisen houkuttavalta.

”Ei me mitään hajoteta”, Kuura sanoi ja tarttui kaksin käsin kiinni kirjahyllyyn ja alkoi vetää sitä. Kirjahylly ei kuitenkaan liikahtanutkaan, vaan pysyi paikallaan, ”no jopa on tiukasti kiinni”, hän sanoi ja pyyhki pölyjä pois käsistään.

”No annetaan sen olla sitten ja painutaan piiloon, ennen kuin Pyry tulee”, Andreas sanoi helpottuneena ja luuli jo, että Kuura antaisi hyllyn olla.

”Hei mikä tää kirja on?” Kuura kysyi ja kurotti kättään kohti suurta, vanhaa ja pölyistä kirjaa, joka tuntui olevan hieman muita kirjoja ulompana rivissä. Kirjan selkämyksessä oli oudoilla kullatuilla kirjaimilla oleva teksti, jota kumpikaan ei osannut lukea.

”Ei hajuakaan, isä sanoi että kirjat ja hyllyt oli täällä jo silloin kun ne muutti tänne”, Andreas kertoi, ”isä kertoi, että tässä talossa asui kuulemma joskus vuosikymmeniä sitten joku hassahtanut professori tai joku semmoinen ja sitten yhtäkkiä se vain katosi”, hän jatkoi.

”Ooh, jännää”, Kuura hihkaisi onnessaan, sillä hän rakasti, jännitystarinoita ja dekkareita, sekä kauhutarinoita, ”katsotaan, mitä tuossa kirjassa lukee”, hän sanoi ja kurotti uudelleen kohti kirjaa. Hän saikin siitä otteen ja kiskaisi. Kirja kyllä liikkui ja hän luuli jo saaneensa sen, mutta kirja pysyi paikallaan, kuin se olisi jotenkin kiinnitetty sinne.

”Outoa”, Kuura sanoi ja kiskaisi kirjaa kaikin voimin, jolloin kirjahyllyn takaa kuului outoa ratinaa, natinaa ja paukkumista ja lähes samassa se heilahti kuin pyöröovi ja tönäisi lapset pimeään ummehtuneeseen tilaan sen takana.

Ennen kuin Andreas ja Kuura ehtivät tehdä mitään, hylly oli painunut tiiviisti takaisin paikalleen, eikä enää hievahtanutkaan.

”Onkohan tällä puolella samanlainen vipu, millä tuon saa auki?”, Andreas kysyi hieman peloissaan. Hän ei pitänyt tästä pimeästä tilasta, joka vaikutti ahtaalta.

”Varmasti, mutta annetaan sen olla nyt. Tämä on hyvä piilo. Pyry ei ikinä löydä meitä täältä”, Kuura hihitti tyytyväisenä.

”Niin no, mutta olisin kyllä tyytynyt työpöydän aluseenkin”, Andreas huomautti ja yritti arvailla, millaiseen tilaan he olivat joutuneet.

Hän haparoi pimeässä eteenpäin, kunnes jalka osui johonkin kiviseen ja hän kaatui, ”auh”, hän älähti.

”Mitä nyt?” Kuura kysyi, ”sattuiko sinuun?”

”Ei pahasti”, Andreas vastasi, ”taisin löytää taas jotain”, hän lisäsi tunnusteltuaan lattiaa käsin. Se mihin hän oli kompastunut, oli portaat, jotka tuntuivat johtavan jonnekin.

”Mennään katsomaan”, Kuura sanoi, sillä oli aina rakastanut salakäytäviä, joita dekkarit ja jännityskirjat vilisivät, mutta jollaisia hän ei vielä koskaan ennen ollut nähnyt ja nyt sellainen näytti olevan oikeasti olemassa.

”No, nopeasti sitten”, Andreas myöntyi ja mietti miksei ollut voinut pitää suutaan kiinni.

Lasten silmät alkoivat hiljalleen tottua pimeyteen, mutta siitä huolimatta, he etenivät varovaisesti kohti portaita, jotka Andreas oli vahingossa löytänyt.

Myös ylös kipuaminen tapahtui varoen ja syvän hiljaisuuden vallassa, sillä kumpikaan heistä ei halunnut kompastua ja pudota alas.

Ylhäällä oli toinen huone, joka näytti olevan yhtä pimeä, kuin alhaalla oleva tila. Mutta kun he astuivat hieman edemmäksi, seinällä olevaan kynttilään syttyi valo.

”Sen täytyy olla jonkinlainen mekanismi, joka reagoi kun tänne tulee joku”, Kuura päätteli, sillä ei oikein uskonut että kyseessä olisi ollut taikuus. Ei sellaista ollut oikeasti, vain kirjoissa ja elokuvissa.

”Joo kai”, Andreas sanoi luonnottoman hiljaisella äänellä ja katseli varovaisesti ympärilleen, kynttilän hämärässä valossa.

”Nämä tavarat näyttää tosi vanhoilta ja siltä kuin olisivat kuuluneet velholle tai jollekin sellaiselle”, Kuura sanoi ja katseli suurelle puiselle pöydälle leviteltyjä esineitä. Näytti siltä kuin joku olisi ollut tekemässä jotain, mutta oli sitten päättänyt jättää sen kesken.

”Pikemminkin hullulle professorille tai alkemistille”, Anreas huomautti, sillä arveli että sellainen oli paljon lähempänä totuutta kuin joku velho. Ainakin historian kirjojen mukaan, hän ajatteli.

Kaikki oli jäänyt niille sijoilleen, kuin niiden omistajalle olisi tullut äkkiä kiire kesken kaiken. Tosin nyt noita esineitä peitti pölykerros ja nurkissa oli paksuja hämähäkinseittejä.

Andreas asteli epävarmana lähemmäksi pöytää, mutta ei uskaltanut koskea siellä oleviin kapistuksiin, sillä ei ollut varma mitä niistä seuraisi ja koska ei halunnut hajottaa niitä. Ties miten hauraita ne olivat, oltuaan täällä vuosikymmenien ajan, hän ajatteli.

Kuura taas tutkiskeli kaikkea pelottomasti, joskin oli kuitenkin varovainen, sillä tajusi kyllä, että esineet olivat hyvin vanhoja. Eniten häntä kiinnosti kirja, joka oli nostettu telineeseen. Se oli jäänyt auki, kuin joku olisi ollut sitä lukemassa.

Kuura katseli koukeroisia kirjaimia ja yritti tavata niitä, mutta se oli hidasta ja vaivalloista, sillä teksti oli hyvin vanhaa ja sellaista, mitä ei enää kouluissa opetettu.

Kuura oli niin innoissaan, että unohti Andreaksen ja alkoi tavata kirjan tekstiä ääneen. Mitä enemmän hän sai luettua, sitä enemmän alkoi tapahtua.