11. Kivikehä

No niin, päätin sitten laittaa vaihteeksi pätkäsen. Olkaapas hyvät. :) Ai joo ja pahoittelut taas kuvien vähyydestä.

Kivikehä

Sitä kesti jonkin aikaa, kunnes Kuura havahtui siihen, että kirkas auringonvalo osui hänen kasvoihinsa.

Milloin minä tulin ulos? Hän ihmetteli ja nousi silmiään siristellen istumaan. Kesti hetken, ennen kuin hän alkoi hahmottaa ympäristöään ja tajusi, ettei nyt todellakaan enää oltu siinä pienessä ummehtuneessa salahuoneessa.

”Missä minä oikein olen”, Kuura mutisi ja katseli ymmällään ympärilleen. Kaikkialla näkyi vain metsää silmän kantamattomiin. Vain tämä kivin ympäröity aukea oli puuton, joskin nurmikko ja siellä täällä kasvavat pensaat rehottivat hoitamattomina ja kivissä kasvoi siellä täällä paksu kerros sammalta.

Lopulta hän nousi istumaan ja ajatteli, että oli jotenkin siirtänyt heidät johonkin lähimetsään. Ehkäpä he löytäisivät takaisin kotiin, kunhan vain löytäisivät ensin tien.

”Andreas”, Kuura huhuili, muttei saanut vastausta. Oli hyvin hiljaista, itseasiassa liian hiljaista. Oliko tämä lähi metsikkö sittenkään. Olisihan tähän pitänyt kuulua ääni, joka aina kuului lähimmästä autotiestä, jolla aina oli liikettä.

Oliko nyt joku autoton päivä menossa? Kuura mietti ja tutkaili paikkaa hämmentyneenä ja nyt jo hivenen peloissaan. Ei hän mitään tällaista ollut suunnitellut. Taivas oli sininen ja yllättävän paljon kirkkaampi kuin ennen.

Olemmeko me kotona lainkaan, enhän minä tuonut meitä vahingossa jonkun ison metsän keskelle, hän mietti ja aikoi lähteä tutkimaan aluetta paremmin, kun hän näki jonkun liikkuvan kiviympyrään johtavan polun toisessa päässä.

”Hei”, Kuura hihkaisi, ajatellen, että ehkä se oli joku metsästysretkeilijä, joka voisi auttaa.

Mies ei vastannut, 'ehkei hän kuullut', Kuura ajatteli ja katseli lähestyvää miestä. Ensin hän ajatteli näkevänsä omiaan, mutta mitä lähemmäksi mies harppoi, sitä paremmin hän näki tämän vaatteet.

”Mitä ihmettä?”, Kuura sanoi hämillään, sillä mies oli kuin suoraan jokun fantasia leffan kuvauksista karannut. Yllään tällä oli hyvin likaiset ja paikatut keskiaikaiset vaatteet ja harteilla paksu villainen ja moneen kertaan paikattu viitta.

'Olisikohan hän jonkun kuvaustiimin jäsen?', Kuura pohti, 'tai ehkä joku roolipelaaja”, hän mietti, sillä mikä muukaan syy miehen asulle olisi voinut olla, 'ellei sitten', hän ajatteli, 'ei, ei se voi olla mahdollista', hän ajatteli ja tajusi itsekin miten naurettavalta koko ajatus tuntui.

Ei, sellaisia asioita tapahtui vain fantasiakirjallisuudessa, ei todellisuudessa, sen Kuurakin hyvin tiesi.

Hän alkoi silti olla hyvin huolissaaan, sillä kaikki tämä oli hyvin outoa. Metsä, keskiaikaiseen asuun pukeutunut mies ja Andreas joka tuntui kadonneen, kuin maan nielemänä.

Mies pysähtyi paikalleen ja jäi tuijottamaan tyttöä ihmeissään, sillä tällä oli hyvin oudot vaatteet päällään. Mistähän tyttö oli tullut, vai oliko tämä taas jotain noituutta, hän mietti, sillä tiesi, että tässä kiviympyrässä oli outoja voimia ja ennenkin oli tapahtunut kaikenlaista.

Hetken hän seisoi paikallaan, kunnes rohkaistui liikkumaan edemmäs, sillä ei tuota tyttöäkään voinut tuonne jättää, jos kyseessä nyt ei ollut mikään pahan noita-akan luoma harhakuva, hän ajatteli.

Tyttö olisi muuten hyvin pahassa pulassa jos Ronan löytäisi hänet täältä, sillä hän ei suvainnut kenenkään itseään alemman olennon koskettavan paikkaa edes varpaansa kärjelläkään. Moni poloinen oli jo päässyt hengestään kun oli koettanut onneaan ja oli joutunut tekemisiin Ronanin kanssa.

”Hei, osaatko auttaa minua. Olen eksyksissä, enkä tiedä missä minun ystäväni on”, Kuura sanoi ja toivoi, että mies ei olisi mikään sekopää, vaan auttaisi häntä.

Mies oli vaiti, mutta harppoi sitten edemmäksi ja nappasi Kuuraa kädestä, ”täällä ei ole turvallista, vien sinut pois täältä”, mies sanoi.

”Odota, minun ystäväni on täällä jossain, en vain tiedä missä. Itse asiassa en tiedä itsekään mikä tämä paikka on”, Kuura sanoi ja yritti pelästyneenä rimpuilla itsensä vapaaksi.

”Tämä on pyhä paikka, ei tänne saa ihan ketkä vain tulla”, mies vastasi, ”paras kun lähdetään heti”, hän jatkoi ja katseli hermostuneena ympärilleen.

”Joo, joo, mutta ei sinun tarvitse retuuttaa minua”, Kuura sanoi ja kiskaisi voimakkaammin ja sai kätensä vapaaksi. Tuo riuhtaisu yllätti miehenkin, joka hämmentyneenä päästi irti sillä seurauksella, että Kuura kaatui ruohikkoon.

Kuura purskahti itkuun, enemmän pelosta kuin kivusta ja se sai miehen hämmentymään entisestään. Mitään pahaa tämä ei tietenkään ollut tahtonut, mutta ei halunnut myöskään viipyä tässä paikassa yhtään kauempaa, kuin oli pakko.

”Anteeksi pikkutyttö”, mies sanoi kömpelösti ja auttoi Kuuran pystyyn, ”mutta on parempi lähteä täältä”, hän jatkoi ja vilkuili ympärilleen.

”En minä voi, johan minä sanoin, että minun ystäväni on täällä jossain”, Kuura sanoi itkuisella äänellä ja pyyhki silmiään.

”Ehkä voin sen verran odottaa, mutta parempi olisi lähteä. Tämän paikan aateliset eivät oikein tykkää, että ketä tahansa tulee tänne”, mies selitti ja katseli tyttöä lempeästi.

”Kiitos”, Kuura niiskutti ja yritti katsella ympärilleen, jos näkisi Andreasta, mutta tästä ei näkynyt vilaustakaan, ”Andreas!”, hän huusi, mutta vain kaiku vastasi hänelle, ”voi ei, tämä on minun syyni”, hän sanoi onnettomana.

”Miten sinä ja Andeasko se oli, jouduitte tänne?” Mies kysyi.

”Minä luin yhtä vanhaa kirjaa ja yhtäkkiä huoneen täytti valo ja sitten heräsin täällä”, Kuura kertoi totuudenmukaisesti ja arveli, että se mitä hän oli lukenut, oli ollut jonkinlainen loitsu.

”Se lienee jonkun noidan tekosia”, mies sanoi, muttei ehtinyt sen enempää jatkaa, kun kauempaa polulta alkoi kuulua kavioiden kumua, ”nyt mennään, tuo ei tiedä hyvää”, hän sanoi ja nappasi tytön syliinsä. Hän ehti piiloutua pensaikkoon Kuura mukanaan, juuri ennen kuin näkyviin tuli ratsu, jonka selässä istui ylvään näköinen hahmo.

”Kuka tuo on?”, Kuura kuiskasi.

”Ronan”, mies vastasi ja Kuura saattoi aistia tästä, ettei mies pitänyt tästä tulokkaasta lainkaan.

Tosin tuo ylväs oudon näköinen mies näytti selvästi siltä, kuin olisi ollut mielestään parempi kuin kukaan muu.

Mies laskeutui alas hevosensa selästä ja näytti etsivän jotain. Pian hänen katseensa osuikin johonkin, joka ei kuulunut maisemaan, nimittäin farkkujen peittämään jalkaan, joka pilkisti pensaan alta.

”Andreas, voi ei”, Kuura kuiskasi ja olisi juossut tämän luo, jos mies ei olisi estänyt.

”Ei”, mies sanoi ja pudisti päätään sen merkiksi, ”tuo on paha ja tappaa epäröimättä”, hän lisäsi.

”Mutta Andreas, häntä täytyy auttaa”, Kuura sanoi.

”Olen pahoillani, mutta me emme nyt voi mitään”, mies vastasi, ”meidän on vain odotettava, että Ronan lähtee pois”, hän lisäsi ja painautui tiukemmin pensaan kätköihin.

He eivät voineet muuta kuin katsella, miten Ronan asteli kohti puskaa, jossa Andreas makasi. Tämä oli lähes tulkoon pensaan peitossa, niin ettei ollut ihmekään, ettei Kuura ollut nähnyt tätä aukiolta käsin.

Ronan seisoi alallaan. Hän ennemminkin aisti pojan, kuin näki tämän. Tuossa oudossa pienessä muukalaisessa oli jotain oudon samankaltaista, kuin hänessä itsessään ja kuitenkin hän näytti enemmän noilta maalaistolloilta, hän mietti.

Hän halusi tietää, miten poika saattoi olla kuin hän ja kuitenkin näyttää tavalliselta köyhältä similtä. Uteliaisuus oli yhtä suurta kuin hänen raivonsa, sillä hän ei voinut hyväksyä sitä, että joku oli ehkä mennyt lisääntymään tavallisen simin kanssa ja tuottanut puolilajisen.

Mutta yhtä kaikki poika kiinnosti tai oikeammin tästä huokuva erityinen voima, joka tuntui olevan voimakaampaa kuin hänen omansa, vaikka hän oli puhdas rotunsa edustaja.

Hyvin tietoisena itsensä paremmuudesta, hän asteli suoraan pensaan luo, jonka alla Andreas yhä makasi. Hän ei tiennyt mitä pojalle oli tapahtunut, mutta mitä se sitten olikin ollut, oli vienyt tältä tajun.

Ehkä tiettyjä voimia tai kykyjä omaavat olivat herkempiä kuin tavalliset maan matoset, Ronan ajatteli ja tuhahti itsekseen.

Hän nosti pojan syliinsä ja kantoi hevosensa luo, missä hän paiskasi tämän hevosen selkään kuin jauhopussin, heilauttaen sen jälkeen itsensä pojan taakse ja karautti tiehensä.

Aukiolle jäi vain tuo omalaatuinen hiljaisuus, joka siellä tuntui vallitsevan aina. Kuura ja mies uskaltautuivat pois piilostaan ja katselivat vaiteliaina ympärilleen.

”Se vei Andreaksen, mitä me nyt tehdään?”, Kuura kysyi hämmentyneenä.

”Me menemme minun luokseni”, mies vastasi, sillä minne muualle hän tytön veisi, kun ei sitä tänne korpeenkaan voisi jättää yksikseen vaeltelemaan, varsinkin kun metsä kuhisi petoja öiseen aikaan.

”Sinun luoksesi?”, Kuura kysyi ja mietti, mitähän mies aikoi. Hieman pelottikin, mutta toisaalta mies ei kyllä vaikuttanut pahalta. Olihan häntä toki varoitettu menemästä vieraiden ihmisten mukaan, mutta nyt ei tainnut muuta vaihtoehtoa olla, sillä hänen oli pakko myöntää itselleenkin, ettei tämä tosiaankaan ollut enää kotikaupungissa, saati että oikeassa ajassakaan, vaan jossain kaukana menneisyydessä tai ehkä ihan jossain muualla, missä aika ja historia meni omia latujaan.

”Niin, minun vaimoni ehkä osaa auttaa sinua ja sitä paitsi hän ilahtuu saadessaan sinusta seuraa itselleen”, mies vastasi, ”unohdin tässä kaikessa hässäkässä esitellä itseni, minun nimeni on Tapio”, mies jatkoi.

”No, hyvä on”, Kuura myöntyi sillä tajusi kyllä, että parempi oli olla katto pään päällä, ehkä sitten myöhemmin voisi keksiä keinon, jolla päästä takaisin omaan aikaan ja kotiin, ”niin ja minäkin unohdin esitellä itseni, minä olen Kuura”, hän jatkoi.

”Kuura, siinäpä hauska nimi”, Tapio sanoi ja hymyntapainen häivähti hänen kasvoillaan.

”Millä me mennään teille?”, Kuura kysyi, sillä ei oikein tiennyt millä pelillä tähän maailman aikaan kuljettiin.

”Jalan, kun ei ole minulla hevosta”, Tapio vastasi.

”Hyvä on”, Kuura alistui, sillä eipä kai sitä muutakaan voinut kuin pistää töppöstä toisen eteen.

Kuura kyseli vielä jotain ja Tapio vastasi hänelle tyynen rauhallisesti, mitä Kuura ihmetteli, kun yleensä ihmiset tuntuivat hermostuvan hänen kyselytulvastaan ja käskivät olla hiljaa.

Isäkin yleensä käski olemaan hiljaa ja painumaan omaan huoneeseen. Ylipäätään tämä oli yleensä aika kärttyinen ja jopa äitikin pysytteli poissa tämän tieltä. Kuura tiesi kyllä, että isä ei aina ollut kovin kiltti äidille ja joskus löi tätä. Hän oli nähnyt mustelmia äitinsä iholla ja miten tämä yritti niitä peitellä.

Kuura vain ei tiennyt kenelle siitä olisi pitänyt sanoa ja ystävän vanhemmille hän ei ollut uskaltanut kertoa, kun jotenkin ymmärsi, ettei näillä ja isällä ollut erityisen lämpimät välit.

Lopulta kumpikin vaipui omaan hiljaisuuteensa. Kuura seurasi Tapiota, joka tuntui liikkuvan metsässä hyvin tottuneesti. Mutta kaipa sitä on pakko osatakin tai löytää itsensä pulasta, Kuura päätteli.

Matka tuntui pitkältä ja pian Kuuraa alkoi väsyttää ja kävelykin tuntua kovasti jaloissa, koskapa ei kaupunkilaistyttö ollut tottunut kulkemaan niin pitkiä matkoja jalan, kun bussilla ja autokyydilläkin pääsi.

Mitään hän ei kuitenkaan sanonut, sillä ei tohtinut häiritä moisella pikkuseikalla pelastajaansa. Lopulta Tapio huomasi, miten väsynyt tyttö oli ja päätti pysähtyä hetkeksi, että tyttö saisi hieman levättyä.

Hän kehotti tyttöä istahtamaan kivelle ja ojensi tälle vesileilin. Kuura istuutui ja otti leilin vastaan. Hän hörppäsi vettä ja yökkäsi, sillä se maistui pahalle. Ei niin kuin kotiin tuleva raikas vesijohtovesi, vaan kuin kauan seissyt vesi.

Mutta koska muutakaan ei ollut tarjolla, oli hänen pakko tyytyä siihen mitä sai.

”Kiitos paljon”, Kuura sanoi juotuaan ja ojensi leilin takaisin.

”Eipä mitään”, Tapio totesi tyynesti ja kaiveli laukustaan palan kuivattua lihaa ja vyötäisiltään puukon. Sillä hän vuoli muutamia suikaleita lihasta ja ojensi tytölle, ”ota pois, ei tämä ole myrkytettyä”, hän lisäsi, kun näki epäilevän ilmeen tytön kasvoilla.

Kuura otti epäröiden lihasuikaleet mieheltä ja pisti ensimmäisen suikaleen suuhunsa. Se oli hyvin suolaista. Suolaisempaa kuin se suolaliha jota hän oli kerran aikaisemmin maistanut. Hän ei silti halunnut olla epäkohtelias vaan söi napisematta suikaleet, vaikka suolaisuus ei ollutkaan hänen mieleensä.

”No niin, kohta voimme jatkaa”, Tapio sanoi, syötyään itsekin muutaman suikaleen ja laitettuaan lihan takaisin laukkuunsa, sekä puukkonsa takaisin tuppeen, ”en haluaisi jäädä tänne yöksi, isot pedot liikkuvat yöaikaan”, hän lisäsi, sillä ei todellakaan halunnut osua nokakkain suden tai karhun kanssa.

”Hyvä on”, Kuura sanoi ja päätti että yrittää jaksaa, sillä mitä ilmeisemmin hän ehkä sittenkin oli matkannut ajassa taaksepäin tai jotain sen tapaista ja oli nyt jossain jossa oli meneillään vielä keskiaika.

Tapio nyökäytti päätään hyväksyvästi, noustessaan jalkeille ja auttoi samalla tytönkin pystyyn, ”jaksatko nyt varmasti?” Hän varmisti vielä.

”Ehkä, en ole varma, mutta ainakin minä yritän”, Kuura vastasi.

”Hyvä on”, Tapio sanoi ja alkoi astella eteenpäin, Kuuran kompastellessa perässä.

Matka taittui yllättävän nopeaan ja Kuura yllätti jopa itsensä sitkeydellään ja päätti, että jos ja kun vielä pääsee kotiin hän kyllä näyttäisi muille, millainen sissi hän oikein oli.

Alkoi olla jo hämärää ja jossain puiden takana, kaukaisuudessa taivaanranta oli värjäytynyt kullan, purppuran, oranssin ja punaisen sävyillä, auringon hitaasti kadotessa horisontin taakse.

Pian puut harvenivat ja hämäryydestä huolimatta Kuura saattoi erottaa edessä tumman siluetin, joka kuului varsin ränsistyneelle talolle. 

Talon katto oli oljista ja talon seinät erikokoisista kivistä. Toisella sivulla törrötti röpelöinen piippu, josta kohosi tumma savu.

Mökin seinällä oli vain muutama hyvin pieni ikkuna. 'Ei saanut päästää kylmää sisälle', Kuura ajatteli ja muisteli mitä oli keskiajasta koulussa lukenut ja television dokumenteista nähnyt.

Täällä ei varmasti olisi nykyajan mukavuuksia, sellaisia asioita, joita keskiaikainen talonpoika osaisi arvostaa ja joita he pitäisivät mukavuuksina. Tosin aatelisilla ja kuninkaallisilla olisi tietysti niistäkin ne luksusversiot, Kuura hymähti ajatuksissaan.

Tapio työnsi auki kovaäänisesti nitisevän oven ja astui sisälle pieneen hyvin hämärästi valaistuun tupaan.

Kuura asteli perässä, mutta jäikin sitten arastellen ovelle, kun ei tiennyt, oliko Tapiolla ehkä paljonkin omia lapsia, kuten talonpojilla tuohon aikaan tapasi olla, kun ei ollut ehkäisyä.

”Joko sinä näin aikaisin tulit?”, kuului naisen ääni.

”Jo vain, Mielikki kultaseni”, Tapio vastasi, ”tuli pieni mutka matkaan”, hän sitten selitti, kun näki kysyvän ilmeen vaimonsa kasvoilla ja astahti vielä peremmälle, jolloin nainen saattoi nähdä ovensuuhun jääneen Kuuran.

”Vai mutkia matkaan”, Mielikki sanoi ja katsoi uteliaana Kuuraa, ”mistäs sinä tuon tytön oikein löysit ja miksi sinä hänet tänne toit”, nainen kysyi.

”Kivikehältä”, Tapio vastasi, ”hän ei ole täältä, enkä tiedä miten hänet saisi palautettua omiensa luokse, mutta en minä häntä sinnekään voinut jättää. Tiedäthän sinä, mitä Ronan olisi hänelle tehnyt, jos olisi sieltä löytänyt”, hän selitti ja kertoi myös mitä muuta oli tapahtunut.

”Vai että sellaista”, Mielikki sanoi ja katsoi ystävällisesti tyttöä, ”tule nyt sisälle sieltä, että ei pääse kylmä sisälle”, hän huomautti.

Kuura nyökäytti ja astui sisään, vetäen oven perästään kiinni. Se oli yllättävän raskas, mutta kaipa oven piti ollakin kestävä, ettei siitä ihan kuka tai mitä tahansa tulisi sisälle, hän päätteli ja uskaltautui astahtamaan edemmäksi.

”Mikäs sinun nimesi on tyttöseni?” Mielikki kysyi ja ohjasi Kuuran pirttipöydän luokse.

”Kuura”, Kuura vastasi kuuliaisesti, sillä käsitti että tähän maailman aikaan saattoi helposti saada korvatillikan jos sanoisi jotain väärin tai jättäisi tottelematta.

”Kuura, hieman epätavallinen nimi tuo on, mutta kaunis silti”, Mielikki sanoi hymyillen ja ojensi Kuuralle leipää, ”minä olen Mielikki”, hän esitteli itsensä, latoessaan muutakin evästä ja juotavaa pöytään.

”Öh... mukava tutustua”, Kuura sanoi epävarmana, kun ei tiennyt kuinka Mielikkiä olisi pitänyt puhutella.

”Oletpas sinä kohtelias”, Mielikki sanoi ja oli mielissään, sillä harvemmin kukaan viitsi käyttää aikaansa turhanpäiväisiin kohteliaisuuksiin.

”No kun en minä tiedä, että mitenkä minun pitäisi teitä puhutella, kun sieltä mistä minä tulen, meillä on ihan eri tavat tai siis no asiat ylipäätään erilailla kuin teillä täällä”, Kuura yritti selittää.

”Ei se mitään, minä opastan sinua”, Mielikki vastasi ja piti tytön rehellisyydestä, ”saat asua täällä sen aikaa, kunnes keksimme, että miten saamme sinut takaisin sinun oman perheesi luokse”, hän lupasi.

”Ja kuinka minä saan Andreaksen pelastettua Ronanin kynsistä”, Kuura muistutti.

Niin sitten Kuura jäi Tapion ja Mielikin luokse.