7. Etsintä

Tiedän, edellisestä viestistä ei ole kovinkaan kauan, mutta päätin silti laittaa lisää jatkoa jo nyt. Toivon kuitenkin että tarina miellyttää teitä. Hauskoja lukuhetkiä.

***

Alya mietti miten toteuttaisi asian, herättämättä Henrin huomiota, sillä ei halunnut miehen sotkevan hänen suunnitelmiaan.

Astellessaan edestakaisin huoneessaan, suunnitelma alkoi hiljalleen kehkeytyä ja pieni toivonhippunenkin alkoi heräillä hänen sydämessään. Ehkä hän vielä löytäisi Armaksen.

Alya pakkasi kaikessa hiljaisuudessa tavaransa, jolloin lähteminen sujuisi joutuisasti, sitten kun sen aika tulisi. Lopulta joitain viikkoja tuon keskustelun jälkeen, kun Henri oli luennollaan ja Yvette jossain kavereidensa kanssa, Alya sulloi työkirjansa jo ennestään täyteen matkalaukkuunsa, tilasi taksin ja häipyi.

Hän kävi ensin viemässä tavaransa kotiinsa, mutta ei juurikaan puhunut vanhemmilleen, sillä ei halunnut näiden tietävän yhtään enempää, kuin oli tarpeellista ja mitä vähemmän nämä tiesivät, sen parempi, hän tuumi.

Vaihdettuaan sopivaan asuun hän suuntasi paikkaan, jonne Henri oli kertonut vieneensä Armaksen. Alya ei tiennyt, miten hän sitten tekisi, mutta ehkäpä uusi suunnitelma muotoutuisi, kunhan hän ensi olisi päässyt paikalle ja tutkinut sen.

Hän pysäköi autonsa hieman kauemmaksi, sillä jo hieman kauempaa hän oli jo nähnyt, että paikka ei tosiaankaan ollut ihanteellinen jättää omaa kulkupeliä ihan mihin tahansa. Vaikka paikka näyttikin päälle päin autiolta, saattoi siellä silti olla asukkaita, jotka eivät välttämättä olleet aivan yhtä ihastuneet vieraisiin, kuin siistin pienen lähiökylän asukkaat.

Paikan ränsistynyt ulkonäkö kieli jo paljon. Sitä ei ollut juurikaan hoidettu ja kasvillisuus oli röyheästi vallannut alaa, joskin puut näyttivät kuolleen pystyyn. Ehkei sitten niin ihanteellinen puille, vaikka heinät ja puskat menestyivätkin loistavasti, Alya päätteli.

Alya asteli varovaisesti eteenpäin, sillä joka puolella oli roskia, jotka sisälsivät vähän kaikkea alkaen tyhjstä säilyketölkeistä, haisevista maitotölkeistä, papereista, ruosteisiin nauloihin ja lasinpaloihin.

Paikka oli kaiketi ollut joskus jonkinlainen tehdas, mutta sen sisääkulkuaukko oli tietenkin hämännyt Henriä, varsinkin jos tämä oli ollut hämärän aikaa liikkeellä ja saanut tämän luulemaan paikkaa käytöstä poistetuksi vanhaksi armeijan tukikohdaksi.

Oli mikä oli, se oli pahasti ränsistynyt ja vain odotti sitä hetkeä, jolloin romahtaisi lopullisesti.

Seinät olivat täynnä reikiä, ikkunat säpäleinä ja se mitä lasista oli jäljellä oli paksun likakerroksen peittämä. Seinillä kasvoi vähän kaikkea ja se mikä oli jäänyt ehjäksi ja jota kasvit eivät peittäneet, oli täynnä graffitteja.

En yhtään ihmettele, että tuo joku valitsi tämän paikan kohtaamiselle. Eihän tänne eksy kukaan muuten kuin vahingossa, Alya tuumi ja arveli, että muut ihmiset karttelivat paikkaa syystä.

Hän jatkoi kulkuaan, kuunnellen tarkoin liikkuiko alueella ketään, mutta toistaiseksi hän kuuli vain jyrsijöiden rapistelua ja omien askeltensa kaiun.

Varovaisesti hän työnsi ruosteisen oven auki ja astui sisälle ja päätteli tulleensa tehdashalliin, jossa tosin ei enää ollut mitään laitteita. Ne kai oli viety pois, kun paikka oli suljettu. Kaiketi ne oli myyty tai jotain. Ehkä jonnekin toiseen tehtaaseen käytettäväksi tai varaosiksi, Alya pohti ja säikähti, kun jostain hallin pimeistä nurkista syöksyi häntä kohti likainen, löyhkäävä hahmo, jolla oli yllä likaiset ja rikkinäiset vaatteet.

”Aaauuaaah!” Alya parkaisi, kun hahmo, joka paljastui keski-ikäiseksi naiseksi, jolla oli takkuinen tukka ja paksun lian peittämä naama, josta tuijottivat verestävät silmät.

”Pois! Pois! Minun! Minun!” Nainen kirkui ja hyökkäsi uudelleen, kasvoillaan kauhea irve.

”Joo, joo”, Alya sai sanotuksi ja alkoi perääntyä takaisin ovelle, tosiaankaan tänne ei kukaan tulisi suin surminkaan, hän ajatteli ja räpläsi ovea hermostuneena, sillä halusi mahdollisimman kauaksi tuosta hullusta naisesta.

”Pois! Minun, minun!!” Nainen kirkui uudelleen, mutta ei tullut perään.

”Kaikkea sitä”, Alya mumisi, kun oli päässyt ulos hallista. Sydän hakkasi yhä lujaa, mutta alkoi hiljalleen rauhoittua. Alya alkoi astella takaisin alikululle, etsiskellen samalla vihjeitä miehestä, jolle Henri oli Armaksen vieny.

Piha oli niin umpeen kasvanut ja roskien peitossa, että tehtävä oli käytännössä lähes mahdoton. Mutta hän ei antanut periksi ja se palkittiin, sillä hän löysi, kuin löysikin jotain.

Mitä ilmeisemmin kyseessä oli jonkinlainen käyntikortti, joka oli paperisena maastoutunut hyvin muiden roskien joukkoon.

Käyntikortti oli kai pudonnut, tuolta henkilöltä, jolle Henri oli Armaksen vienyt. Kortissa näkyi jo merkkejä siitä, että se oli joutunut pahasti säiden armoille ja kuitenkin se tuntui olevan paremmin säilynyt kuin muut roskat pihalla, joista osa oli jo alkanut maatua.

Pinta oli likainen ja kärsinyt, mutta pienellä vaivalla Alya sai luettua ja varmuuden vuoksi hän vielä kirjasi ne ylös kännykkäänsä. Eipähän olisi ainakaan tiedotta, jos kävisikin niin, että käyntikortti häviäisi.

Tuskin hän oli saanut tiedot naputeltua kännykkäänsä ja kännykän sullottua taskuunsa, kun joku nappasi käyntikortin hänen kädestään ja huusi; ”Minun!”

”Hyvä on, ei tarvitse riehua”, Alya sanoi ja harppoi kohti alikulkua ja sen toiselle puolelle jättämäänsä autoa, naisen jäädessä hypistelemään käyntikorttia.

****

Mietteisiinsä vaipuneena Alya ajeli sinne ja tänne, kunnes viimein pysähtyi pieneen kahvilaan. Hän tilasi itselleen kahvin ja sämpylän, jotka saatuaan ja maksettuaan hän siirtyi syrjäisimpään pöytään istumaan ja kaivoi esiin läppärinsä.

Alya miltei unohti sämpylänsä ja kahvinsa, joka jäähtyi kylmäksi, etsiessään tietoja netistä. Lopulta, kun alkoi olla jo pimeää hän löysi ne tiedot, mitä oli löytänyt siitä kuluneesta vanhasta käyntikortista.

Kortissa oleva osoitteessa näytti nettiin laitettujen kuvien perusteella olevan joku vanha käytöstä poistettu laitos tai tehdas. Hyvin erilainen kuin se, mihin Henri oli tuon oudon miehen kanssa sopinut tapaamisen.

Alya pohti, oliko käyntikortissa oleva nimikään oikea ja mietti, että olipa mies sitten kuka hyvänsä, hänen olisi löydettävä myös tämä, sillä muuten asialle ei tulisi koskaan loppua. Hän ja Armas eivät koskaan saisi olla rauhassa, vaan aina olisi joku heidän perässään, menisivätpä he minne tahansa.

”Siis”, Alya mutisi tutkiessaan tuloksia, joita oli saanut etsintäohjelmalla ja hörppäsi kahvia, ”yök, kylmää” hän sanoi irvistäen ja laski kupin pöydälle.

Tuloksia tuntui tulevan tusinoittain, mutta mikään niistä ei tuntunut auttavan juurikaan. Sitten pitkällisen selailun tuloksena, hän huomasi kuvan miehestä, joka seisoi ison rakennuksen edessä.

Alya klikkasi kuvaa, joka vei sivulle, jolla hän oli ollut jo aiemmin. Hän tarkasteli kuvaa tarkemmin ja hoksasi, että tuo kuvan rakennus oli sama, jonka hän oli käyntikortissa olleen osoitteen perusteella löytänyt aiemmin.

Kuvan alla oli kuva teksti; Herra Harri Harkko, tuore kenkätehtaan omistaja.

Samalta sivustolta löytyi myös uutinen tästä tapahtumasta ja siellä oli sama kuva ja lyhyt ilmoitus asiasta.

Herra Harri Harkko näytti kaikille uusimman sijoituksensa, kenkätehtaan, jonka osti kenkätehtailija Erkki Saappaanvarrelta.

”Kaikki mihin kosken, muuttuu kullaksi”, Harri vakuutteli toimittajallemme ja näytti varmalta, että hänen tuorein sijoituksensa olisi hyvin tuottoisa ja niin varmasti tulee olemaankin, sillä tosiaan kaikki mihin hän tähän mennessä on sijoittanut, ovat olleet onnistuneita kauppoja.

”Hän on kuin Roope Ankka tai Kroisos Pennonen”, eräs kilpailija totesi ja toivotti samantien herra Harkon hornantuuttiin.

Uutisessa ei mitään kovin kiinnostavaa enää ollut ja loppu oli vain kehumista ja kilpailijoilta kerättyjä kommentteja.

Alya selaili sivustoa lisää ja löysi kuva samaisesta tehtaasta, joka nyt näytti kovin ränsistyneeltä ja sen alla oli lyhyt ilmoitus, sen sulkemisesta.

Sitten ei mitään muuta löytynytkään.

”Vai niin, herra Harkko”, Alya mumisi ja päätti, että kävisi tutkimassa tuon tehtaan, sillä siellä oli pakko olla jotain ja jokin sanoi hänelle, että hänen olisi päästävä sinne. Hänellä oli syvä aavistus siitä, että Armaksella ei kaikki ollut kunnossa.

Alya laittoi läppärin kiinni, painoi kannen alas ja sulloin laitteen reppuunsa. Tämän jälkeen hän joi kylmentyneen kahvinsa ja hotki sämpylän, sillä alkoi olla tosissaan nälkäinen.

Tämän jälkeen hän suuntasi takaisin tiskille, kysyäkseen oliko missään sopivaa nukkumapaikkaa, sillä alkoi olla jo niin pimeää, ettei hänen kannattanut enää sinä iltana jatkaa matkaa. Puhumattakaan siitä, että hän alkoi olla hyvin väsynyt.

”Joo, on tuolla yksi halpa motelli”, kavilan pitäjä kertoi auliisti ja neuvoi tien sinne.

”Kiitos oikein paljon”, Alya sanoi ja hymyili pitkästä aikaa.

”Ole hyvä vain”, kahvilanpitäjä sanoi ja jäi pyyhkimään tiskin pintaa, Alyan häipyessä ulos.

Tosiaan, hänen ei tarvinnut kovin pitkälti ajaa, kun vastaan tuli ränsistynyt kaksikerroksinen rakennus, joka olisi kaivannut remonttia jo ajat sitten. 

Sen täytyi olla kahvilan pitäjän mainitsema motelli, hän mietti ja tuumasi sitten puoli ääneen, "tuolla taitavat torakat viihtyä paremmin kuin asiakkaat." 

Hän pysäköi autonsa sopivaan paikkaan ja suuntasi sen jälkeen kulkunsa toimistorakennukselle varatakseen itselleen huoneen yöksi.

Tilaa oli, mitä Alya ei ihmetellyt lainkaan, sillä tuskimpa kukaan itseään kunnioittava olisikaan halunnut kyseisessä paikassa kovin mielellään majailla. Vain hätätapauksessa, kuten hänkin.

Paikan pitäjä, joka otti maksun ja antoi avaimen, sekä huoneiston numeron, tuntui vastailevan vain murahduksin, mutta Alya ei siitä jaksanut välittää, vaan otti avaimen ja suuntasi etsimään kyseistä huoneistoa.

Motellihuoneisto ei tosiaankaan ollut mikään hienostohotelli, vaan todella ränsistynyt ja Alya päätteli, että siellä epäilemättä majaili myös ötököitä. 

Hän ei jaksanut siitä välittää, vaan heittäytyi täysissä pukeissa sängylle ja nukahti siihen, heräten vasta, kun aurinko pilkotti kauhtuneiden verhojen välistä huoneeseen.