4. Armaksen uudet kyvyt

No niin, tässä tulee taas uusi osanen ja pahoittelut jälleen kuvien vähyydestä. Mutta toivottavasti osanen miellyttää. Mukavia lukuhetkiä kaikille.

***

4. Armaksen uudet kyvyt

Armas vaistosi, että se mitä hetki sitten oli tapahtunut, olisi se avain joka saattaisi viedä vapauteen, mutta asiaa pitäisi ensin miettiä perin pohjin ja tehdä kunnollinen suunnitelma, sillä jos hän nyt syöksyisi suin päin toimimaan, olisi kaikki tuhoon tuomittu ja hän olisi vain maalitaulu tuolle liipasinherkälle Kersantille.

Armaskella nyt oli hyvä hetki miettiä juuri tapahtunutta. Mitä enemmän hän pyöritteli asiaa mielessään, sitä enemmän hän huomasi, ettei se loppujen lopuksi hämmästyttänyt häntä lainkaan. Lisäksi hänen mieleensä nousi muistoja jostain hyvin kaukaa lapsuudesta.

Ne tosin olivat hyvin hataria ja hajanaisia, ettei hän ollut varma olivatko ne olleet juuri sellaisia kuin hän muisti.

Oli miten oli, hänestä tuntui kuin hän olisi aina tiennytkin osaavansa jotain sellaista, muttei vain ollut tullut ajatelleeksi sitä ja toisaalta eipä hän ollut sitä koskaan aikaisemmin tarvinnutkaan. Ei ennen kuin nyt.

Aseteltuaan loputkin kirjat paikoilleen, hän istahti sohvalle ja tunsi itsensä väsyneeksi. Ehkä tuon voiman käyttö vei myös runsaasti energiaa ja väsytti, hän päätteli ja ajatteli, että koska oli vasta löytänyt sen, niin toki energiaa kuluikin enemmän, kuin sitten kun hän hallitsisi kykynsä kunnolla ja tiesi miten paljon ja kuinka käyttää energiaa siihen.

Sitä ennen hänen tulisi ensin opetella se, ehkä aloittaa jostain hyvin pienestä, ennen kuin voisi siirtyä johonkin isompaan ja ehkä jopa hajottaa nuo kirotut paksut lasit.

Pakoa ei ollut hyvä yrittää vielä, joskin jotain pientä hän kyllä tekisi, jottei kiinnittäisi liiaksi huomiota tuohon uuteen kykyynsä.

Tuona hiljaisena yön hetkenä hänelle nousi uudelleen mieleen kuva lapsuudesta, hän ja Aatos olivat olleet tuolloin vielä kovin pieniä, alla kouluikäisiä hän muisti. Hän oli tuolloin riidellyt veljensä Aatoksen kanssa ja tämän lempilelu, kaunis punainen auto oli hajonnut kesken kaiken täysin pirstaleiksi.

Tosin melkein samantien oli hänen oma uninallensa repeytynyt kappaleiksi, joten hän ei ollut ainoa, jolla oli tuo kyky. Myös Aatoksella oli se ja sen täytyi liittyä siihen puoleen, joka oli lähtöisin avaruudesta.

Kenties, siellä mistä hän oli osittain kotoisin, oli henkisiä kykyjä, kenties jopa jotain muutakin, kuin vain tavaroiden liikuttelemista ajatuksen voimalla, hän ajatteli.

Ehkäpä voisin joskus saada selville oman alkuperäni, tosin se tarkoittaa kyllä sitä, että minun on juteltava isäni kanssa, jos vain joskus pääsisin pois täältä, hän pohti ja tuijotteli kattoikkunaa ja siitä näkyvää öistä taivasta, jota täplittivät tähdet, joista jokin oli hänen toinen kotinsa.

Sen hän tosin muisti, etteivät vanhemmat ja muut sisarukset olleet uskoneet, kun hän ja Aatos olivat kertoneet kyvyistään, jotka sittemmin olivat kadonneet yhtä mystisesti, kuin olivat tulleet. Tai ehkä he olivat vain oppineet pitämään sen kurissa, kun eivät olleet halunneet ylimääräistä huomiota osakseen. Ei ainakaan enempää, kuin mitä ulkomuoto jo itsessään toi.

Mukaanlukien sitä huonoa huomiota, kiusaamisen muodossa.

Lopulta hän nukahti sohvalle ja havahtui vasta aamulla, kun nuorukainen toi hänelle aamiaista.

****

”Huomenta”, Armas sanoi, haukotteli ja venytteli. Olo oli kuin puupökkelöllä, sohvalla nukutun yön jäljiltä.

”Huomenta”, nuorukainen sanoi, muttei enää tuntunut pelkäävän Armasta, ”nukuitko hyvin?” hän jopa uskaltautui kysymään.

”No niin hyvin, kuin sohvalla vain voi”, Armas vastasi, nousi seisomaan ja venytteli puutuneita jäseniään ja päätti, ettei jatkossa viettäisi öitään sohvalla.

”Minä olen pahoillani eilisestä. Olin tyhmä”, nuorukainen sanoi nolona.

”Älä ole”, Armas tokaisi ja asteli rauhallisesti ruokapöydän luokse, ”olisin saattanut itsekin käyttäytyä samalla tavalla, vastaavassa tilanteessa, varsinkin jos minulle ei olisi kerrottu kaikkea”, hän lisäsi ja tutki tarjotinta, jolla perus aamiainen kaikkine tykötarpeineen.

”Okei”, nuorukainen henkäisi helpottuneena. Ei hän nyt halunnut olla riidoissa kenenkään kanssa ja tuota Kersanttia hän inhosi jo sydämensä pohjasta. Sen sijaan, tuo tohtori, erikoisen mallisine silmineen oli kiinnostava.

”Nyt kun ehkä saamme rauhassa keskustella, voisimme mielestäni esittäytyä”, Armas sanoi ja hörppäsi kahvia, johon oli sekoittanut sokeria ja maitoa, ”minä olen Armas”

”Antero”, nuorukainen sanoi ja vilkuili hermostuneesti ympärilleen. Hän ei halunnut eilisen toistuvan, eikä pitänyt yhtään kersantin tavasta hiippailla ääneti selän taakse. Ehkä tällä oli kokemusta ja ehkä tämä oli nähnyt vaikka mitä, mutta ei se silti oikeuttanut hänen toimiaan ja häijyä käytöstään millään tavoin.

”Hauska tutustua”, Armas totesi ja hörppäsi uudelleen kahvikupista.

”Öh, niin kai. Minun täytyy nyt mennä”, hän sanoi ja alkoi astella kohti ovea.

”Hyvä on”, Armas vastasi ja tavallaan ymmärsi nuorukaista. Hän seurasi katseellaan tämän menoa ja kun ovi tämän jälkeen sulkeutui, hän keskittyi aamiaiseensa.

Myöhemmin syötyään, hän päätti alkaa harjoittelemaan ja kokeilemaan kykyjään. Helppoa se ei ollut ja hän alkoi turhautua, kun ei saanut valitsemaansa esinettä, tässä tapauksessa kaukosäädintä, liikkumaan.

Hän siis joutui miettimään, mikä sen laukaisi, mutta tajuttuaan sen, hän tajusi myös, ettei voisi olla kaiken aikaa vihainen. Piti keksiä jotain muuta.

Lopulta hän sen keksi ja niin kaukosäädin ajelehti pitkin tuota lasista vankilaa, kunnes hän laski sen pehmeästi takaisin pikkupöydälle.

****

Niin hän sitten opetteli yhä isommilla ja isommilla esineillä, mihin tosin kului pitkä aika. Päivät seurasivat toisiaan, viikot vierähtelivät ja kuukaudet vaihtuivat. Armakselta oli mennyt ajantaju sekaisin, eikä hän tiennyt kuinka kauan hän oli ollut vankina tuossa kummallisessa paikassa.

Muutoin päivät vain seurasivat toisiaan. Televisiostakaan ei ollut kovin paljoa hyötyä ajan mittaamisessa, sillä ohjelmat joita hän sai katsoa olivat varsin rajoitettuja. Edes uutisia hän ei saanut katsoa, joten monesti hän antoi television olla enimmäkseen kiinni.

Mutta sitä mukaa kun hän oli oppinut lisää kyvystään, oli hän myös löytänyt uusia puolia ja uusia kykyjä itsestään, kuten ajatustenlukua, levitointia, sekä kyvyn tehdä eräänlaisen suojakentän ympärilleen, kuin kilven.

Sitä hän ei tiennyt, että myös häntä tutkiva taho oli noista kyvyistä tietoinen ja halusi tietenkin tietää lisää, voidakseen käyttää ja mahdollisesti siirtää niitä ihmisiin tehdäkseen jonkinlaisia supersotilaita.

Häntä oli tarkkailtu koko ajan videokameroiden välityksellä, kuten muillakin keinoin ja joka ikinen tekeminen, tiettyjä ei tieteellisesti kiinnostavia toimintoja lukuunottamatta, oli kirjattu ylös.

Ainoa mistä he eivät olleet tietoisia, oli tuo erikoinen kilpi, sekä telepatia, mutta he olivatkin kiinnostuneempia telekinesiasta. Toki muutkin kyvyt olisivat olleet kiintoisia, mutta he eivät olleet niitä huomanneet ja miksi olivatkaan, kun tuo kilpi, suoja tai miksi sitä voisikaan kutsua, oli ihmissilmälle näkymätön.

Vielä Armas ei ollut sitä joutunut käyttämään tositilanteessa ja toivoi, ettei niin kävisi, joskin vaisto sanoi, että niin saattaisi käydä. Ainakin jos se riippui Kersantista, joka oli koko tämän ajan käyttänyt joka ikisen sopivan hetken hyväkseen ja simputtanut Armasta, tai omien sanojensa mukaan kouluttanut tätä.

Nyt kun Armas hallitsi voimansa melko hyvin, hän päätti että ei enää antaisi Kersantin kiusata itseään. Tosin siitäkin saattaisi seurata hankaluuksia, mutta ehkä saisi kuitenkin olla rauhassa edes hetken ja ehkä, ehkä saisi säikyteltyä tuota itsekeskeistä, tyrannimaista Kersanttia.

Ei mennytkään montaakaan päivää, kun tuli taas sellainen hetki, jolloin Luna Kaukomieli ei ollut laitoksessa, sillä oli viemässä esimiehelleen tavanomaista raporttia tutkimuksen etenemisestä, kuin myös Armaksen kykyjen etenemisestä.

Kersantti tietenkin päätti käyttää tilaisuuden hyväkseen ja määräsi Anterolle niin paljon muita tehtäviä, ettei tällä olisi mitään mahdollisuuksia vahingossakaan osua paikalle, kun hän jälleen kouluttaisi tuota vankia, sillä sellaisena hän Armasta piti. Vain pelkkä pelkurimainen inhottava ja ylimielinen sotavanki, joka kaipasi kouluttamista.

Hän marssi suoraan lasiseinäiselle vankilalle, avasi oven ja astui sisälle huoneeseen, joka toimi olohuoneena. Armas istui parhaillaan sohvalla ja luki kirjaa, jonka oli lukenut jo useamman kerran aiemminkin. 

Uusia kun ei annettu ja kirjahylly oli jo käyty läpi moneen kertaan. Mutta kun muutakaan tekemistä ei ollut ja hän halusi edes jotain, jolla saisi ajatukset hetkeksi pois tästä vankilasta, joten lähes puhki luetut kirjat olivat ainoa keino.

Hän ei huomannut Kersanttia, ennen kuin tämä tarrasi kiinni hartiasta, nappasi kirjan ja paiskasi sen lattialle.

”Hei, olin lukemassa sitä”, Armas älähti ja katsoi Kersanttia ärtyneenä, ”sinä se sitten osaatkin pilata toisen lukuhetken”, hän lisäsi ja aikoi nostaa lattialle heitetyn kirjan takaisin itselleen, kun Kersantti esti häntä.

”Ehdit tehdä sen myöhemminkin”, Kersantti sanoi viileästi, piittaamatta lainkaan Armaksen vastalauseista ja karjaisi, ”ylös siitä, senkin nahjus!”

”Minä en ole sinun sotilaasi”, Armas huomautti ja käänsi miehelle selkänsä, sanoen, ”jätä minut rauhaan.”

”Vai niin, sitä aletaan kapinoida”, Kersantti sanoi vaarallisella äänenpainolla, ”jos minulla olisi päätösvalta, ampuisin sinut kuin koiran”, hän jatkoi ja nappasi samalla Armaksen niskasta kiinni lujalla otteella.

Armas inahti hienoisesti, mutta pyrki silti pysymään rauhallisena ja ilmeettömänä. Se mitä Kersantti oli sanonut, oli epäilemättä totta, sitä Armas ei epäillytkään ja oli salaa hyvillään siitä, ettei sentään ollut joutunut mihinkään sotilastukikohtaan, vaikka kaipa tämänkin paikka taisi lähelle sellainen ollakin.

Pysytellen mahdollisimman tyynenä, hän kuunteli Kersantin vuodatusta siitä, mitä mieltä tämä oli Armaksesta ja muista yhtä paljon erilaisista ihmisistä ja mitä halusi näille tehdä. Tämä sai Armaksen ihnoamaan miestä yhä enemmän ja toivomaan, että tämä häipyisi, ennen kuin hänen itsehillintänsä pettäisi täysin.

Kersantti oli samaa asiaa selostanut jo aiemminkin ja Armas odotti, milloin tämä saisi lopetettua ja lähtisi taas omiin töihinsä ja jättäisi hänet rauhaan. Mutta miehellä ei tuntunut olevan mitään kiirettä. Tuntui kuin tämä halusi jatkaa loputtomiin tuota inhottavaa vuodatustaan.

Lopulta Kersantti vaikeni ja Armas ehti jo toivoa, että tämän puhe päättyisi ja odotti jo, että tämä kävisi käsiksi, kuten monesti aiemminkin, kun mies vetikin esille pistoolinsa ja painoi sen piipun Armaksen ohimoa vasten.

”Mitä hittoa sinä oikein aiot?” Armas kysyi, vaikka saattoi hyvinkin päätellä mitä miehellä oli mielessään.

”Se, ei kuulu sinunlaisellesi friikille tippaakaan”, Kersantti sähähti ja mulkoili Armasta rumasti, ”mutta koska sinä heittäydyt hankalaksi, täytyy minun opettaa sinut tavoille”, hän jatkoi jäätävästi.

Armas ei vastannut, mutta yritti rauhoittaa itsensä ja keskitti ajatuksensa Kersanttiin, saadakseen tietää, mitä tämä oikein suunnitteli.

Mitä enemmän hänen onnistui lukea miehen ajatuksia, sitä pahemmalta hänestä tuntui ja epäilys tämän mielenterveyden tilasta vahvistui.

”Te olette aivan pähkähullu, enkä minä suostu tähän enää”, Armas huudahti, pystymättä lainkaan hillitsemään itseään, sillä niin kauheita tuon miehen ajatukset olivat olleet. Hän katsoi Kersanttia pelon ja raivon sekaisin tuntein.

”Et näemmä osaa puhutella ylempiäsi kunnioittavasti. Niskottelusta ja seuraa ankara rangaistus, joka pannaan täytäntöön mitä pikimmin”, Kersantti sanoi jäisesti ja tuijotti uhriaan, kuin kalkkarokäärme, joka valmistautuu iskemään pahaa-aavistamattomaan uhriinsa.

”Minä en ole sinun alaisesi”, Armas muistutti tyynesti, sillä sehän oli omalla tavallaan totta. Hän ei kuitenkaan ehtinyt reagoimaan, kun Kersantti liikahti nopeasti. Isku osui kasvoihin ja hetken ajan tähdet lentelivät Armaksen silmissä.

Vaistomaisesti hän astahti kauemmaksi ja toimi. Kersantin toinen isku osui näkymättömään seinään ja tämä ulvaisi kivusta.

”Mitä helkkaria tämä on?”, Kersantti karjaisi ja katsoi hämmentyneenä Armasta.

”Sitä, että sinä lopetat tämän nyt”, Armas sanoi rauhallisesti, vaikka poskipäähän sattuikin yhä Kersantin iskun jäljiltä.

”Niin todellakin teen, mutta joudun ikäväkseni kertomaan arvoisalle tohtorille, että hänen tutkimuskohteensa yritti karata ja siinä sivussa vahingoittaa henkilökuntaa, jolloin minun oli pakko puuttua asiaan ja eliminoida uhka”, Kersantti sanoi uhkaavalla äänellä.

Armas ei tiennyt mitä tehdä, mutta miehen kasvoilla oleva ilme kieli, ettei tämä kuuntelisi minkäänlaista järkipuhetta. Hän tiesi, että jotain olisi tehtävä, tai kaikki päättyisi ikävästi hänen tai jonkun muun kannalta ja sitä hän ei halunnut.

”Kersantti, teidän on rauhoituttava. Hankitte itsellenne vain harmeja”, Armas yritti kuitenkin puhua Kersantille, ”enkä minä ole karkaamassa, joten se mitä suunnittelette, on kylmäverinen murha, josta te ette noin vain selviä”, hän sanoi ja toivoi, että se saisi tajuamaan tilanteen ja ettei ratkaisu ollut hyvä.

”Sitten olkoon niin, minä tapan sinut!” Kersantti sähisi ja tähtäsi Armasta pistoolillaan.

”Tokkopa vain”, Armas sanoi tyynesti ja samalla hetkellä, kun laukaus pamahti hän keskitti voimansa niin että teki eteensä näkymättömän kilven. Luoti osui kilpeen, sinkoutui taaksepäin ja putosi kilahtaen lattialle.

Kersantti toljotti silmät suurina tapahtunutta, eikä voinut käsittää mistä luoti oli kimmonnut, mutta tajusi kyllä pian, että Armaksella oli muitakin kykyjä, kuin vain havaitut kyvyt.

Hän osoitti pistoolillaan uudelleen Armasta, painoi liipaisinta ja ampui koko lippaan tyhjäksi. Joka ikinen luoti osui jälleen tuohon näkymättömään seinään, kimposi ja putosi lattialle.

Kersantti latasi aseensa uudelleen, huomaamatta Anteroa, joka oli melun houkuttamana tullut paikalle katsomaan, mitä oli tekeillä, huolimatta siitä, että pelkäsikin Kersanttia.

”Mitä ihmettä”, Antero ehti sanoa, kun Kersantti käännähti äänen kuultuaan ja laukaisi aseensa vaistomaisesti. Armas ei ehtinyt reagoimaan tarpeeksi nopeasti, jolloin luoti osui Anteroon, joka katsoi Kersanttia pelon ja hämmennyksen sekaisin katsein ja lopulta lysähti lattialle.

Kersantti tajusi olevansa pahassa liemessä ja että ei voisi selittää mitenkään sitä, miksi oli ampunut Anteroa. Tämä oli yllättänyt hänet, hän hoki mielessään ja mietti, miten voisi peitellä tekemisensä.

Kaikki oli varmasti tallentunut kameroille. Ne pitäisi pyyhkiä tyhjäksi ja ehkä, ehkä syyn voisi vierittää tuolle puolialien friikille, hän mietti.

Armas tajusi saman ja toimi. Ase lennähti Kersantin kädestä, kohosi korkealle ilmaan ja hajosi osiin, jotka putosivat lattialle. Kersantti raivostui silmittömästi ja syöksyi Armaksen kimppuun, mutta ei päässyt koskaan tämän luokse, sillä jokin tuntui tarttuvan häneen ja lennätti täysin voimin päin lasista seinää.

Kersantti valahti alas ja jäi tajuttomana makaamaan, osin lasiseinää vasten nojaten, ilkeä punainen vana lasissa, joka jatkui hieman pään yläpuolelta ja katosi sen alapuolelle. Hän oli satuttanut päänsä.

Vaikka Armaksella olikin nyt tilaisuus karata, hän ei käyttänyt sitä, vaan kiiruhti Anteron luokse ja tutki tämän. Luoti oli osunut pahasti.

”Sinä tulet kyllä kuntoon”, Armas jutteli rauhoittavasti, vaikka tiesikin että se ei pitänyt paikkaansa, mutta ei hän voinut sanoa nuorukaiselle sitä.

”Ei”, Antero sanoi ja katsoi surkeana Armasta.

”Ihan rauhassa nyt, ei hätää”, Armas rauhoitteli ja laski kätensä rinnassa olevan haavan päälle, ”ei hätää”, hän toisti ja samassa hänen kämmenensä alla alkoi loistaa kirkas valo.

”Mitä... mitä sinä... teet?”, Antero mumisi ja näki puoliavoimien luomien läpi, miten Armas tuntui kokonaan hohtavan outoa lämmintä valoa. Sitten kaikki pimeni.

Myös Armas lysähti tajuttomana Anteron vierelle, sillä hän oli käyttänyt voimiaan paljon enemmän kuin koskaan aiemmin ja lisäksi vielä käyttänyt aivan uutta voimaa, jota hän ei ollut tiennyt omaavansakaan.