8. Löydetty

Tässä jälleen toinenkin pätkänen. Hauskoja lukuhetkiä teille jälleen, kuin myös oikein ihanaa Juhannusta.

***

Hän venytteli, nousi ja painui viemään avaimen takaisin, sillä halusi jo päästä matkaan. Hänestä tuntui, että nyt oli kiire. Hyvin kiire tai hän ei ehtisi ajoissa.

Alya suorastaan paiskasi avaimen tiskille, huikkasi kiitokset ja paineli puolijuoksua autolleen. Hän käynnisti auton ja suuntasi takaisin tielle.

Hän ajoi niin lujaa kuin uskalsi, sillä ei oikein halunnut joutua tekemisiin viranomaisten kanssa, sillä se hidastaisi perillepääsyä huomattavasti. Silti hänellä oli kova hätä päästä perille.

Se tunne, oli jotain uutta, jotain pelonsekaista aavistusta, että kaikki ei ollut hyvin ja että jos hän ei ehtisi, kaikki olisi liian myöhäistä. Mutta miksi oli niin, hän pohti ja pelkäsi nyt tosissaan, että jotain ikävää oli tapahtunut.

Se Armaksen outo visiitti ainakin antoi osviittaa siitä, että jotain ikävää oli käynyt. Matka taittui nopeasti ja lopulta illan tullen, hän saapui ison ränsistyneen rakennuksen luokse.

Ulkonäöstä päätellen siellä ei ollut tehty mitään vuosikausiin, tai siltä ainakin näytti, mutta nuo paksut seinät tuntuivat kätkevän sisälleen salaisuuden, siitä Alya oli varma.

Hän nousi ulos autosta ja suuntasi portille, joka näytti epätavallisen vahvalta hyvin lukitulta, ollakseen vanha, mikä herätti epäilyksiä sillä tuskimpa tyhjää tehdasta tarvitsi niin hyvin eristää. Siellä oli siis pakko olla jotakin, Alya päätteli.

Päättäväisesti hän asteli lähemmäksi ja samassa pimeästä asteli esille sotilaita. Alya ei sitä hätkähtänyt, vaan oli osannut aavistella jotain sellaista.

”Vai tällaista peliä”, Alya sanoi ja nosti kätensä lanteilleen. No hyvä, osaan minäkin sentään jotain, hän ajatteli ja päätti toimia. Ei ehkä erityisen viisas päätös, mutta eihän hän voisi siinä antautua noille miehille, jotka todennäköisesti kuulustelujen jälkeen käskisivät hänen painua tiehensä.

Niin hän sitten keskittyi ja miesten aseet nousivat ilmaan, näkymättömien käsien purkaessa ne osiin ja pudottaessa maahan.

”Ja jos nyt herroille sopii, minä tulen sisälle. Teillä on hallussanne jotakin minulle kuuluvaa”, Alya sanoi ja hänen silmänsä hehkuivat jälleen tuota outoa sinistä valoa.

Sotilaat änkyttivät jotain, mutta koska arvelivat, etteivät pärjäisi tälle oudolle naiselle, väistyivät ja antoivat Alyan tulla sisälle.

Alya asteli ripein askelin eteenpäin ja suuntasi ovelle, joka näytti kaikkein vankimmin lukitulta ja vartioiduilta. Tämähän on melkein liiankin helppoa, Alya mietti ja päätti olla varovainen ja varuillaan, varsinkin kun reitti sisälle tuntui olevan hieman liiankin helppo löytää. Tosin hän ymmärsi kuitenkin että tokihan se aarre, jota tuo pohatta piti tehtaassaan, täytyi pitää suojassa muiden katseilta ja mielellään estää karkaamasta.

Silti jostain käsittämättömästä syystä, Alya tiesi, ettei Armas ollut karkaamassa mihinkään. Ei ainakaan tästä rakennuksesta, hän ajatteli ja huolestui sillä kuin varkain hänen mieleensä nousi ajatus siitä, että menettäisi rakkaansa iäksi.

Sitä hän ei antaisi koskaan anteeksi sen enempää Henrille, kuin tuolle ällöttävälle pohatalle, hän ajatteli ja asteli ylös jyrikkiä betonirappusia. Pian hän pääsi sisälle ovelle, keskittyi siihen ja se aukesi kuin itsestään.

Alya astui sisälle käytävään, jossa yhä oli tehtaan omat himmeät valaisimet. Valon puute ei Alyaa haitannut, vaan hän asteli eteenpäin varmoin askelin, kuin tietäen tarkkaan minne hänen oli mentävä. Oli kuin sisällä olisi ollut lähetin, joka häntä kutsui ja veti puoleensa kuin magneetti.

Tuo kutsu tuntui yhä voimakkaamin, mitä lähemmäksi hän sitä pääsi.

”Armas, minä olen tulossa”, Alya mutisi puoliääneen ja kiihdytti kävelynsä juoksuksi.

Oli hiljaista, vain hänen omien askeltensa kaiku poukkoili käytävän betonisista seinistä. Sydän hakkasi hurjaa vauhtia ja pelko kasvoi sitä mukaa, mitä edemmäksi hän pääsi.

Pian hän tuli toisenlaiselle ovelle, jota ei saanut auki vaimella, vaan piti tietää numerosarja, jolla se avautuisi. Pikkujuttu, Alya ajatteli ja keskittyi niin oveen, kuin tuohon seinässä olevaan pieneen laitteeseen.

Meni pieni hetki, kuului pieni ääni ja lopulta ovi liukui pehmeästi sivuun. Alya astui sisään ja totesi tulleensa jonkinlaiseen laboratorioon.

Hän ei ehtinyt kovinkaan pitkälle, kun häntä vastaan tuli tohtorin valkoiseen takkiin pukeutunut nainen, jolla oli pitkät vaaleat hiukset nutturalla.

”Sivullisilla ei ole tänne mitään asiaa”, nainen sanoi tiukasti.

”Sehän nähdään”, Alya sihahti ja nainen näytti hätkähtävän.

”Sinä olet kuin hän”, nainen sanoi ja hänen suunsa aukesi hämmennyksestä.

”Hän?”, Alya töksäytti hölmistyneenä, kunnes tajusi mitä nainen tarkoitti ja sanoi sitten viileästi, ” 'hänellä' on nimikin. Veisittekö minut hänen luokseen. Heti.”

”Mutta en minä voi. Ohjesäännöt”, nainen änkytti.

”Viis niistä, minä haluan päästä Armaksen luokse nyt”, Alya äsähti ja astahti edemmäksi, kuin näyttääkseen, ettei antaisi minkään estää itseään pääsemästä Armaksen luokse.

”Hyvä on”, nainen myöntyi, sillä arveli ettei pärjäisi tuota outo naista vastaan, sillä tällä tuntui olevan samoja kykyjä kuin Armaksella.

”Kiitos”, Alya vastasi lyhyesti ja alkoi seurata naista, joka johdatteli hänet peremmälle ja lopulta lasista valmistettuun huoneistoon.

”Hän on tuolla ylhäällä, mutta hän ei ole vieläkään tullut tajuihinsa”, nainen vastasi ja näytti surkealta.

”Minä kiitän, tohtori Kaukomieli”, Alya vastasi ja suuntasi rappuja pitkin ylempään kerrokseen.

Hän pysähtyi hetkeksi rappusten yläpäähän, veti syvään henkeä ja harppasi sitten peremmälle.

 

Huoneessa oli vuode, joka oli laitteiden ympäröimä. Niiden keskellä makasi hänelle niin tuttu ja rakas hahmo.

”Armas!”, Alya huudahti ja juoksi vuoteen luokse, ”mitä ne ovat tehneet sinulle”, hän kuiskasi ja katsoi miten kalpealta mies näytti.

Kyyneleet pyrkivät väkisinkin vierimään Alyan poskille ja hän pelko rakkaan menetyksestä kasvoi lähes sietämättömäksi. Hetkeen hän ei tiennyt mitä tehdä ja melkein unohti kykynsä, kunnes muisti ne ja tiesi että voisi sittenkin tehdä jotain.

Alya laski kätensä Armaksen rinnalle ja niiden alle syttyi sykkivä, pehmeän sininen, lämmin valo, joka alkoi kasvaa ja täytti pian koko huoneen, kuin suuri kirkas aurinko.

Tuota valoa kesti hetken ja sitten se katosi. Alya seisoi paikallaan kiivaasti hengittäen, kuin olisi juossut pitkän lenkin. Sitten kuin hidastettuna, hän lysähti lattialle ja jäi siihen tajuttomana makaamaan.

***

Pimeys ympäröi Armaksen ja hän yritti päästä pois sieltä, mutta se tuntui niin raskaalta. Vain muutamana pienenä hetkenä hän pääsi johonkin. Hän näki huoneen ja siinä sohvan. Sohvalla istui nainen, jolla oli sinertävän mustat hiukset ja kauniit siniset silmät.

”Alya”, Armas sanoi ja näki miten nainen nosti katseensa kirjasta, jota oli ollut lukemassa.

”Alya”, Armas kutsui tätä uudelleen ja Alya katseli ympärilleen.

Nyt Armas keskitti kaikki voimansa, jotta saavuttaisi Alyan kunnolla, saisi varoitettua tätä. Se mitä hän teki, tuntui väsyttävän kovin, mutta hän ei suostunut antamaan periksi, sillä hän halusi niin kovin päästä Alyan luokse.

Hän ehti varoittaa Alyaa ja yritti rauhoitella tätä, mutta voimat loppuivat ja tuo jokin veti hänet takaisin tuonne pimeyteen, jossa hän oli ajelehtinut niin kauan.

***

Armas ei tiennyt kuinka kauan sitä kesti, kun hän äkkiä tunsi jonkun kiskovan häntä pois tuosta pimeydestä, takaisin valoon. Hän kuuli Alyan äänen, sen kuinka tämä kutsui häntä.

Valo kirkastui kirkastumistaa, kunnes muuttui sokaisevaksi ja peitti kaiken alleen.

Sitten taas pimeys, mutta se ei ollut enää kaikennielevää ja muuttui hämäräksi. Hetken päästä tuo hämärä muuttui kylmäksi valoksi joka loisti tylsänvärisestä seinästä.

Armas availi silmiään varovaisesti ja nosti päätään. Olo tuntui hyvältä ja vasta silloin hän huomasi olevansa laitteiden ympäröimä.

Ensin hän ihmetteli niitä, mutta sitten hän muisti mitä oli tapahtunut ja ponnahti nopeasti istumaan, repien häneen kiinnitettyjä laitteita irti.

Sitten hän katseli hämmentyneenä ympärilleen, sillä tunsi jonkin hyvin tuntun läsnäolon. Ensin hän ei nähnyt missä tämä oli, mutta kun hän laski jalkansa vuoteen reunan yli, hän tunsi varpaidensa osuvan johonkin pehmeään ja lämpimään.

Armas katsahti alas ja näki Alyan makaavan tajuttomana maassa ja laskeutui nopeasti tämän vierelle. Hän nosti naisen käsivarsilleen, jolloin tämän silmäluomet alkoivat hiljalleen liikkumaan ja lopulta tämä avasi silmänsä ja hymyili.

”Ehdinpäs”, Alya kuiskasi.

Armas hymyili ja veti naisen lähelleen. Tuntui niin hyvältä tuntea tämän vartalo omaa vasten. Kuinka kauan siitä olikaan, kun he olivat olleet näin lähekäin, hän mietti ja kuin varkain kyynel karkasi hänen silmäkulmastaan ja vieri poskelle.

”Kaipasin sinua niin kovasti”, Armas kuiskasi ja halasi lujasti Alyaa.

”Niin minäkin sinua”, Alya vastasi ja nyyhkäisi.

Siinä he istuivat pitkän aikaa sylikkäin, sillä kumpikaan ei enää halunnut päästää toisesta irti. Kumpikaan ei halunnut enää menettää toista.

Lopulta he nousivat seisomaan ja katselivat toisiaan.

”Mitä me teemme nyt?” Alya kysyi, ”en halua jäädä tänne enää hetkeksikään, mutta jos karkaamme, saamme sen mahtailevan ääliön joukot peräämme”, hän jatkoi.

”Siispä me keskustelemme hänen kanssaan ja muistutamme häntä ihmisoikeuksistamme”, Armas vastasi, ”kun vain saisin omat vaatteeni takaisin, olen kyllästynyt tähän samperin pyjamaan”, hän tuhati.

Tohtori Kaukomieli ja Antero katselivat tapahtumia hieman kauempaa ja päättivät antaa noille kahdelle rauhan, sillä ymmärsivät miten kauan he olivat olleet erossa toisistaan.

”Voi, miten kaunista”, Luna huokaisi hiljaa ja hänestä tuntui pahalta se ajatus, että Armas ja Alya joutuisivat olemaan vankina täällä.

”Niin”, Antero myönsi ja käänsi katseensa noista kahdesta ja katseli Lunaa, josta oli aina pitänyt. Miten hän saisi sen kerrottua naiselle ja kiinnostaisiko tätä edes tällainen tavallinen pulliainen, hän mietti.

Hieman myöhemmin Armas ja Alya astelivat alas oleskelutilaan, minne myös Antero ja Luna tulivat.

”Meidän pitää keskustella”, Armas aloitti, sillä halusi hoitaa asian pois lopullisesti, joskaan hän ei halunnut vahingoittaa ketään.

”Tiedän”, Luna sanoi, ”mutta en tiedä yhtään, miten tämän saisi hoidettua ilman että kukaan muu enää loukkaantuu”, hän lisäsi.

”No en minäkään halua ketään vahingoittaa, jollei minun ole ehdottoman pakko”, Armas huomautti, ”mutta minä en halua enää olla täällä. En koskaan halunnutkaan. Haluan vain... niin haluan vain olla vapaa ja jakaa elämäni Alyan kanssa”, hän jatkoi ja asteli levottomasti edestakaisin.

”Ja minä haluaisin päästää sinut menemään, mutta tiedäthän sinä, minun esimieheni ei sitä hyväksyisi enkä minä tiedä, miten täältä pääsisi ulos, satuttamatta paikkaa vartioivia sotilaita, sillä heidät on koulutettu puolustamaan paikkaa ja tarvittaessa tappamaan viholliset”, Luna huokaisi.

”Harmillista, kovin harmillista”, Armas sanoi, sillä hän ei ollut valmis edes pakon edessä satuttamaan ketään. Vain tuo kersantti oli ollut poikkeus, mutta hän olikin ollut vaaraksi, paitsi hänelle, myös muille paikalla olijoille ja lopulta vallan joku muu oli hänet hoitanut päiviltä.

”Krhm... tuota noin, ehkä minä voin järjestää asian”, kuului ääni ja huoneeseen astui tuo mies, joka oli lopulta hoitanut Kersantin pois päiviltä.

”Teillä on sitten omalaatuinen tapa hiippailla paikalle”, Armas totesi tyynesti ja pysähtyi paikoilleen.

”Näen että olet kunnossa ja se on hyvä se”, mies sanoi.

Alya katseli miestä ja hänen mieleensä nousi uutinen, jonka hän oli netistä löytänyt. Tuon täytyi olla herra Harkko, hän päätteli. Ehkei tämä sittenkään ollut niin sydämetön, kuin miltä oli vaikuttanut, hän päätteli.

”Herra Harri Harkko, oletan”, Alya sanoi ja katsoi miestä tiukasti.

”Olette oikeassa”, Herra Harkko sanoi ja nyökäytti päätään kevyesti.

”Saanko kysyä, mitä te oikein ajattelitte ryhyessänne tähän operaatioon?” Alya tiukkasi kiivaasti ja tökkäsi miestä rintaan.

”Olin vain utelias, eikä tämän pitänyt ihan näin mennä”, Herra Harkko selitti, ”asiat vain lipsuivat käsistä sen kersantin takia. Häntä minun ei olisi pitänyt ottaa mukaan alun alkaenkaan ja kadun kovasti, että tein niin”, hän jatkoi.

”Vai niin”, Alya tuhahti. Häntä suututti, varsinkin se, miten Armas oli viety tänne vastoin tahtoaan, ”ei sitten tullut mieleen hoitaa asiaa niin, että tutkittavasi olisi ollut täällä omasta tahdostaan, sen sijaan, että hänet tuotiin tänne vastoin tahtoaan!”, hän huusi ja samassa oleskelutilan pieni lasipöytä pompahti ilmaan.

”Oho”, Herra Harkko sanoi hämmästyneenä ja tajusi, ettei Armas ollut ainoa, jolla oli erityisiä kykyjä, ”eh tuota, olen hyvin pahoillani siitä. Sitäkään ei pitänyt tapahtua ja se nuori mies, joka toi minulle teidän, eh, miesystävänne, sanoi, että tämä tuli omasta tahdostaan. Hän jopa selitti miksi Armas oli tajuton, väitti hänen satuttaneen itsensä johonkin”, hän selitti.

”Vai niin, siinä tapauksessa, minä jututan sitä nuorta miestä uudelleen”, Alya kihisi kiukusta ja pöytä rysähti takaisin alas.

”Alya, rauhoitu”, Armas sanoi lempeästi ja veti Alyan lähelleen, ”parempi kun emme järjestä mitään kohtausta, sopiiko?”

”Sopii, mutta en vastaa siitä, mitä teen, kun saan Henrin hyppysiini”, Alya sanoi hieman rauhallisemmin.

”Herra Harkko, miten te ajattelitte hoitaa asian, sillä minua ei huvittaisi viipyä täällä hetkeäkään pidempään kuin on pakko ja lisäksi haluaisin päälleni jotain muuta kuin tämän pyjaman”, Armas sanoi, kääntyen Herra Harkon puoleen.

”Saat tavarasi takaisin ja minä voin viedä teidät minne ikinä haluattekin mennä”, Herra Harkko lupasi, ”paperityöt ja muut sotkut hoidan myös, sillä enpä oikein halua itsekään tätä asiaa tutkittavan tarkemmin ja sitä paitsi, minulla on tietoa teistä jo aivan tarpeeksi, jotta jatkaa tutkimuksiani ilmankin läsnäoloasi”, hän jatkoi.

”Hyvä, tehkäämme siis niin”, Armas myöntyi, sillä halusi päästä pois tästä paikasta, päästä kotiin ja viettää aikaansa Alyan kanssa. Hän vilkaisi Alyaa, joka vastasi katseeseen ja he kumpikin hymyilivät. Vihdoinkin he saisivat olla yhdessä ja tulevaisuus näytti valoisalta.

”Lähdemmekö siis heti, vai odotammeko huomiseen”, Herra Harkko kysyi.

”Minä haluan lähteä heti”, Armas vastasi, ”mutta haluaisin kysyä, että miksi te naamioiduitte vartijaksi? Halusitteko kenties tarkastella vaihvihkaa, miten teidän hankkeenne edistyi?” hän kysyi.

”Sitäpä juuri”, Herra Harkko myönsi ja käski Anteroa mennä hakemaan Armaksen tavarat.

Antero nyökkäsi ja katosi pää kolmantena jalkana ulos huoneesta palatakseen hetkeä myöhemmin Armaksen tavarat mukanaan.

”Hmm... Olisi ehkä aiheellista hankkia uusi vaateparsi myöhemmin”, Armas totesi pukiessaan päälleen vanhoja vaatteitaan, jotka alkoivat olla vähän huonokuntoisia.

”No meillä on aikaa siihen, tosin minua ei haittaa ollenkaan, vaikka olisit ilman vaatteita”, Alya virnisteli ja sai muut nauramaan.

”Katsotaan sitä sitten”, Armas tokaisi ja virnisti myös.

”Tätä tietä, olkaapa hyvät”, Herra Harkko sanoi kohteliaasti ja johdatti Armaksen ja Alyan parkkihalliin, jossa oli vain yksi auto ja sekin hyvin tavanomainen, ”vaikka minulla onkin varaa ja osaan sijoittaa hyvin, en silti välitä prameilla, vaan pidän enemmän yksinkertaisuudesta, enkä halua herättää huomiota, joten tällainen perusmenopeli on mitä mainioin sitä varten”, hän selitti nähtyään nuorenparin ilmeet.

”Aivan”, Armas mutisi ja nousi auton takapenkille, Alyan tullessa perässä.

”No niin, minne mennään?” Herra Harkko kysyi ja katseli nuortaparia keskipeilin kautta.

Armas kertoi osoitteensa ja toivoi, että talo olisi yhä pystyssä ja isä hengissä.

Matka sujui kuin siivillä ja aamun ensisäteiden valaistessa taivaan auto kaartoi hyvin tutun rakennuksen eteen.

”No niin, olemme perillä”, Herra Harkko sanoi ja herätteli Armaksen ja Alyan, jotka olivat matkan aikana torkahtaneet. Olihan edellinen päivä ja yö ollut toiminnantäyteinen.

”Kiitos”, Armas sanoi, ennen kuin nousi autosta, ”toivottavasti emme tapaa ikävissä merkeissä, mutta muuten ehkä”, hän lisäsi ja astahti lähemmäksi kuskinovea.

”Ehkäpä”, Herra Harkko totesi ja ajatteli, että näin oli parempi ja koska tietoa tosiaan oli paljon, niin ei ketään tarvinnut enää pitää siinä kirotussa laitoksessakaan, ”toivotan teille hyvää päivän jatkoa ja onnea elämäänne”, hän lisäsi ja nyökäytti kevyesti päätään.

”Kiitos ja näkemiin”, Alya sanoi ja asteli sen jälkeen Armaksen viereen.

”Näkemiin”, Herra Harkko huikkasi ja hurautti tiehensä.