3. Heräämisiä

3. Heräämisiä

Tarjottimen laskeminen sohvan vieressä olevalle ruokapöydälle sai hänet hätkähtämään hereille ja nousemaan istumaan. Armas katsoi hämmentyneenä nuorta miestä, joka katsoi hivenen pelästyneenä, sillä ei ollut odottanut, että vanki olisi hereillä.

 

”Öh, hei”, Armas sanoi ja yritti hieman lievittää tätä epämiellyttävää tunnelmaa ja koitti näyttää nuorelle miehelle, ettei tarvinnut pelätä.

Mies kavahti taaksepäin ja livahti nopeasti ulos lasisesta vankilasta.

”Mph”, Armas tuhahti äkeänä, eikä yhtään pitänyt siitä, miten mies oli häntä katsonut. Kuin jotain hyönteistä tai kauheaa tarttuvaa bakteeria.

Hän katseli tarjotinta, jonka mies oli tuonut. Tarjottimella oli muovisella lautasella tavallista laitosruokaa, joka sisälsi perunaa, lihaa, kastiketta ja kasviksia. Lisäksi oli kulhollinen jälkiruokaa ja lasillisen maitoa.

Armas katseli pöydällä olevaa annosta ja tajusi, ettei ollut syönyt pitkään aikaan, mutta koska samanaikaisesti myös pahoinvointi alkoi heräillä uudelleen, päätti hän, että vielä ei ollut hyvä hetki syödä.

Kesti joitain tunteja, kunnes Armas alkoi tuntea olonsa niin hyväksi, että jaksoi siirtyä sohvalta pöydän ääreen syömään hänelle tarjottua ruokaa, joka tosin oli ehtinyt jo jäähtyä kylmäksi.

Ruoka tosiaan ei kovin kaksista ollut, vaan maistui tosiaan erittäinkin selkeästi jonkin tehtaan tuotokselta, johon oli mitattu tarkat määrät eri ruoka-aineita ja niinpä se sitten olikin aika mautonta.

Hän ei silti uskaltautunut kysymään saisiko hieman suolaa tai muita mausteita, vaan näykki ruokaa hieman haluttomasti, kunnes jätti lopun syömättä ja työnsi tarjottimen kauemmaksi. Ei vain ollut ihan niin nälkä.

Hän nousi ruokapöydän äärestä ja lysähti takaisin sohvalle, jossa oli nuorukaisen saapuessa torkkunut. Hän kietoi kätensä ympärilleen ja tuijotti jonnekin kauas. Hän oli huolissaan ja mietti, mitähän Alya mahtoi tehdä juuri nyt. Olikohan tämäkin huolissaan.

Toivottavasti Alya sai edes olla rauhassa, hän toivoi ja sen ajatteleminen nosti mieleen Henrin kuvan ja sitten raivon.

Tuo kateellinen ääliö oli ehkä tämän takana, mutta siitä hän ei ollut aivan varma. Silti vaisto väitti, että asia oli juuri näin. No oli tai ei, miksi Henri sitten oli mennyt tekemään tällaista, kostoksiko, Armas mietti ja tunsi olonsa vihaiseksi ja turhautuneeksi.

Samaan aikaan lautasen vierelle jäänyt haarukka liikahteli tuskin huomattavasti, kunnes äkkiä ponnahti hyvin pienesti ilmaan ja kierähti sivuun, mutta Armas ei tätä huomannut.

Lopulta viha lauhtui ja hänen oli myönnettävä itselleen, että vaikka Henri ehkä olikin kostonhaluinen nilkki, ei kai tämäkään ollut moista voinut suunnitella. Ei ainakaan yksin.

Huokaus karkasi Armaksen huulilta ja hän antoi käsiensä laskeutua alas syliinsä. Hän tuijotteli niitä hetken, kunnes painautui kyljelleen sohvalle ja torkahti.

****

Hieman myöhemmin hän havahtui siihen, kun tuo samainen nuorimies hääri ruokapöydän ääressä, ollen mitä ilmeisemmin hakemassa puoliksi syötyä ruoka-annosta.

Armas nousi varovaisesti istumaan, jottei säikyttäisi nuorukaista toistamiseen ja seuraili ääneti tämän touhuja. Hyvin näppärästi tämä keräsi tavarat, kuin olisi sitä tehnyt ennenkin. Kaipa se kuului hänen työnkuvaansa, mikä se sitten aiemmin oli ollutkin, Armas päätteli.

Nuorukainen kääntyi ja hätkähti nähdessään Armaksen olevan hereillä.

”Eh, hei”, nuorukainen änkytti ja alkoi nopeasti astella kohti ovea. Kiirehtiessään hänen kätensä tärisivät sen verran, että osa tavaroista putosi lattialle.

Armas nousi ja asteli eleettömästi nuorukaisen luokse, auttaakseen tätä keräämään pudonneet astiat lattialta. 

Nuorukainen perääntyi nopeasti ja veti esiin sähkölamauttimen.

”Peräänny heti kauemmaksi, tai käytän tätä”, nuorukainen huudahti ja katsoi kauhistuneena Armasta.

Armas oli jo nostanut astiat lattialta ja suoristautui nyt hitaasti. Arvioiden hän katseli nuorukaista ja päätti, ettei antaisi tälle aihetta käyttää etälamautinta.

”En tiedä, mitä sinulle on kerrottu, mutta voin sanoa suoraan, että minulla ei ole halua satuttaa sinua millään tavoin”, Armas sanoi rauhallisesti ja asetti nostamansa astiat nuorukaisen kädessä olevalle tarjottimelle, ”halusin vain auttaa, en muuta”, hän lisäsi.

”Kiitos”, nuorukainen sanoi hämmentyneenä.

”Ole hyvä vain”, Armas vastasi ja kääntyi mennäkseen takaisin sohvalle, kun äkkiä kuului poksahtava ääni, särinää ja selkään osui jotain. Sen jälkeen kipu tuntui leimahtavan koko hänen ruumiissaan ja hän kirkui tuskasta, sätkien avuttomana lattialla.

”Vangin kanssa ei veljeillä”, kuului kylmä teräkseltä kalskahtava käsky.

”Niin mutta”, nuorukainen änkytti.

”Ei muttia”, ääni ärähti, ”nuori herra Kainomieli on hyvä ja vie nyt ne hemmetin kamat keittiöön tai saa itse tuta etälamauttimen voiman.”

”Hyvä on”, Kainomieleksi kutsuttu nuorukainen sanoi ja katosi nopeasti astioineen.

”Ja sinä...”, tuo teräksinen ääni jatkoi, mutta vaikeni kun äkkiä kuului lähestyvien askelten ääni.

”Kersantti Sotijalo, lopettakaa heti!”, kuului kova naisen ääni, josta saattoi helposti kuulla raivon ja pelon, ”hän ei ole mikään sotavanki, jota voit kiduttaa, kun sinua huvittaa”, nainen tiuskaisi vihaisesti.

”Entä sitten”, Kersantti sanoi välinpitämättömästi, mutta totteli silti.

Armaksen vartalo nytkähteli vielä hetken, kunnes hän vain makasi alallaan lattialla ja hengitti raskaasti. Joka paikkaan sattui yhä, mutta pahin tuska oli poissa. Mutta hän tiesi, että tuo kauhea mies tekisi tilaisuuden tullen saman uudelleen.

”Jos te ette muuta käytöstänne, minun on tehtävä teistä ilmoitus esimiehellenne ja pyydettävä vapauttamaan teidät tehtävästänne tai siirtämään teidät jonnekin muualle”, Nainen sanoi kiivaasti, ”minä en hyväksy, että kidutatte tällatavoin tutkimuskohdettani”, hän jatkoi, ennen kuin Kersantti ehti sanoa mitään.

”Te ette voi estää minua mitenkään, neiti vai pitäisikö sanoa Tohtori Kaukomieli”, Kersantti sähisi.

”Te olette täällä vain apunani ja te teette todellakin vain sen mitä käsken teitä tekemään, ei mitään muuta ja jos te vielä niskoittelette tai jos saan teidät kiinni tutkimuskohteeni kiduttamisesta, te toivotte totisesti, ettette olisi koskaan sitä tehnyt, Kersantti Sotijalo”, Tohtori Kaukomieli lähestulkoon huusi, niin että varmasti kaikki lähialueella olevatkin sen kuulivat.

”Hyvä on”, Kersantti ärähti, mutta vaikutti siltä, ettei aikoisi totella.

Hänellä täytyy olla pahoja auktoriteettiongelmia, Armas päätteli, mutta piti viisaasti suunsa kiinni, sillä mies vaikutti siltä, ettei haluaisi kuulla kenenkään mielipiteitä juuri nyt.

Armas tyytyi vain pysymään aloillaan ja kuuntelemaan. Se että häntä kutsuttiin tutkimuskohteeksi, ei ainakaan saanut oloa yhtään paremmaksi. Päin vastoin, hän tunsi itsensä todella surkeaksi ja ei ollut yhtään kiva saada tietää olevansa koekaniini.

Pienen hetken kuluttua Armas uskaltautui kohottautumaan käsiensä varaan ja huomasi Tohtorin, joka oli tullut hänen vierelleen.

Armas katseli tuota vaaleatukkaista naista hieman varautuneesti, kun ei yhtään tiennyt miten tämä reagoisi vankinsa liikkeisiin.

”Ei hätää, ihan rauhassa”, Tohtori sanoi, kuin olisi lukenut Armaksen ajatukset.

Armas ei vieläkään sanonut mitään, muttei estänytkään naista, kun tämä auttoi hänet sohvalle istumaan ja samalla tutki hänet.

”Onhan kaikki varmasti hyvin?” Tohtori sanoi epävarmasti, sillä oli jo nopeasti todennut Armaksen fyysisen puolen olevan ihan kunnossa.

”No kunnossa ja kunnossa”, Armas mutisi hiljaa ja käänsi katseensa pois naisesta.

”Olen hyvin pahoillani tästä kaikesta ja Urhon käytöksestä. En tajua mikä häneen oikein meni”, Tohtori sanoi ja hänen pahoittelunsa kuulosti aidolta.

”Pahoillasi”, Armas sanoi ja nauroi ilotonta naurua, ”pahoillasi. Mistä, siitäkö, että olette ottaneet minut vangiksi ja pidätte minua täällä vastoin tahtoani? Siitäkö, että olen teille vain koekaniini, joku jota tökkiä ja leikellä? Pahoillasi joo niin varmasti”, hän kivahti ja raivo hänen sisällään tuntui jälleen heräävään.

Saman aikaisesti television vieressä oleva kirjahylly heilahti tuskin huomattavasti.

”Mutta minä olen pahoillani. En olisi halunnut hoitaa tätä tällatavoin, mutta esimieheni päätti, että tämä on paras ratkaisu”, Tohtori sanoi ja näytti nyt onnettomalta.

”Siinä tapauksessa esimiehesi on idiootti”, Armas ärähti ja samalla kirjahylly heilahti nyt hieman näkyvämmin.

”Tiedän, mutta minun on toteltava häntä”, Tohtori sanoi ja painoi katseensa alas, ”en tosin halua satuttaa sinua. Vain tutkia, sillä sinä olet mielenkiintoinen”, hän lisäsi hiljaa.

”Jaa, mielenkiintoinen”, Armas tuhahti, ”siksikö kun olen puoliksi jotain muuta kuin ihminen” hän kysyi. Kirjahylly liikahti yhä rajummin.

”Niin” Tohtori sanoi.

”Saanen huomauttaa, että vaikka sinä pidät minua tutkimuskohteenasi, niin minulla on silti nimikin ja minulla oli elämä, minun opiskeluni jäivät kesken ja myös rakkaani jäi sinne ja sinustako se ei ole mitään?”, Armas lähes huusi.

Kirjahylly liikkui nyt niin rajusti, että kirjat pompahtelivat hyllyltä lattialle ja kirjahylly kaatui kova äänisesti rysähtäen lattialle.

Tohtori huudahti säikähdyksestä, samoin Armas, joka tuijotti hämmentyneenä aiheutunutta sotkua.

”Mitä helkkaria”, Armas sanoi ja nousi seisomaan.

”Mitä oikein tapahtui?” Tohtori kysyi.

”En tiedä”, Armas sanoi ja kumartui nostamaan kirjahyllyn pystyyn. Se vaikutti olevan täysin ehjä, eikä näkynyt mitään mikä olisi voinut sen kaataa, ”kummallista”, hän mutisi ja alkoi keräillä lattialle levinneitä kirjoja ja asettelemaan niitä takaisin hyllyille.

”Merkillistä”, pelästyksestä tointunut Tohtori sanoi ja katsoi nyt hyvin kiinnostuneena Armasta. Tällä täytyi olla jotain kykyjä, mutta tämä ei vain vielä tiennyt sitä itse, hän päätteli.

”Kenties”, Armas totesi ja kääntyi katsomaan naista, ”voimme kaiketi myös esittäytyä, sillä minua kiinnostaa tietää lääkärini nimi”, hän huomautti.

”Luna”, Tohtori sanoi ja jatkoi, ”sinun nimesi minä tiedänkin jo, sillä sinun lompakkosi on meillä tallessa.”

”Kiva”, Armas totesi tyynesti, eikä vilkaissutkaan naista, joka häipyi tiehensä.

Hyvä kun häipyi, Armas mietti, sillä halusi olla yksin, vaikka tiesikin, että ei kovin yksin olisi niin kauan, kun hänen jokaista liikettäkin tarkasteltiin kameran läpi. Tuo ajatus ei asiaa parantanut, eikä hän halunnut vajota epätoivoon, sillä silloin hän ei ainakaan pääsisi koskaan ulos tästä jättimäisestä lasihäkistään.