1. Kateissa

1. Kateissa


Aatoksen lähdettyä aivan uuteen paikkaan opiskelemaan, asiat kotipuolessa sen sijaan mutkistuivat entisestään sillä Armaksen äitipuoli päätti muun perheen harmiksi kummitella niin, että muut sisarukset säikähtivät yksi toisensa jälkeen hengiltä.

Armas ja hänen isänsä olivat ainoat jotka säilyivät hengissä. Armas kenties siksi, koska oli noh, puoliksi jotain muuta kuin ihminen ja Otso, koska tiesi olla säikkymättä, vaikka aikaa sitten kuollut puolisko sattuikin pomppimaan tämän tästä esille ties missä, jopa vessassa.

Lopulta Otso kyllästyi vaimovainajansa ei toivoittuihin visiitteihin ja varmisti, ettei tämä enää pomppisi ylös haudastaan häiritsemään eläviä. Myöhäistähän se toki jo oli, mutta minkäs sille mahtoi, sillä vaimo oli ollut Otsolle kovin rakas, huolimatta hänen maanulkopuolisista suhteista ja sen varsin näkyvistä tuloksista.

***

Aika kului ja Armas yritti väliin pitää yhteyttä Aatokseen, mutta tämä ei juurikaan välittänyt pitää yhteyttä häneen. Armas ei siitä pahastunut, sillä ajatteli, että veljellä oli vain niin paljon muuta tekemistä tuolla uudella opiskelupaikallaan, ettei tämä joutanut roikkua facebookissa tai puhelimessa.

Armaksella itselläänkin alkoi olla muuta ajateltavaa, sillä naapuriin oli muuttanut melko erikoinen perhe, joka kauniiseen tyttöön hän oli syvästi ihastunut. Tyttö näytti ihan normaalilta, mutta kun tämän näki lähempää, huomasi tämän erikoiset, mutta kauniit siniset silmät.

Kesti kauan, ennen kuin Armas sai aikaiseksi jutella tytölle ja silloinkin hän lähestulkoon munasi itsensä täydellisesti, mutta tyttöpä ei siitä pahastunut, vaan tuntui viihtyvän hölmöilevän rakkauden kynsissä räytyvän nuorukaisen seurassa.

Lopulta Armaskin sai kerrottua tunteistaan palavan rakkautensa kohteelle, joka paljastui Alya nimiseksi neidoksi. Alya kertoikin heti, ettei hänen äitinsä ollut kotoisin maasta, vaan oli tullut toisaalta, mutta isä taas oli tavallinen maan kansalainen.

Asia meni lähestulkoon ohi Armaksen korvien, sillä tämä unohtui vain tujiottamaan tytön kauniita kasvoja.

Kun aikaa oli jälleen vierähtänyt, he kumpikin päättivät siirtyä yliopistoon opiskelemaan, kouluttautuakseen ja saadakseen sen jälkeen ehkä unelmiensa ammatin.

***

Alku yliopistolla sujuikin hyvin, vaikka asuntolassa ja sen liepeillä liikuskeli jos jonkinlaista kulkijaa, joista osasta oli vähän häiriötäkin. Mutta nuoripari ei siitä jaksanut välittää vaan keskittyi toisiinsa ja opiskeluihinsa.

Hieman myöhemmin asuntolaan asettui nuori mies, josta aiheutui omanlaisiansa harmeja. Lähinnä siksi, sillä hän katsoi oikeudekseen yrittää iskeä jokainen kampuksella ja asuntolassa oleileva nainen, mukaan lukien Alya.

Alya ilmaisi nuorukaiselle, ettei ollut kiinnostunut ja käski tämän vähemmän herttaisesti suksia suolle. Nuorukainen ei tästä ottanut nokkiinsa, päin vastoin innostui kahta kauheammin piirittämään Alyaa, mikä taas ei miellyttänyt Armasta laisinkaan. Niinpä sitten eräänä päivänä tilanne eskaloitui siihen, että tämän Henri nimisen nuorukaisen ja Armaksen välille kehkeytyi nyrkkitappelu.

Henrin harmiksi ja Armaksen tyydytykseksi Armas voitti tappelun ja Henri sai komean mustan silmän ja itsetunto kovan kolhun.

Ainakin Henri tämän jälkeen jätti Alyan rauhaan, paitsi tietenkin silloin kun Armas ei ollut paikalla, niin Henri heitteli jos jonkinlaista ehdotusta, joihin Alya kommentoi vähemmän kauniisti takaisin ja käski Henrin kaivamaan päänsä pois takapuolestaan.

Elämä asuntolassa sujui omaan rauhalliseen tahtiinsa, eikä kukaan edes unissaankaan ollut uskonut, että jotain odottamatonta voisi tapahtua.

*****

Se oli samanlainen päivä kuin kaikki muutkin kampuksella, eikä Armas osannut epäillä mitään, ei edes Henriä, vaikka hän ei tämän kanssa erityisen hyvissä väleissä ollutkaan ja miksi olisikaan ollut, kun Henri oli yrittänyt iskeä Alyan.

Silti se mitä tuolloin tapahtui, yllätti Armaksen täysin, eikä hän tulisi milloinkaan antamaan tuota tekoa anteeksi Henrille.

Armas oli juuri tullut luennolta takaisin asuntolalle, joka sillä hetkellä vaikutti yllättävän rauhalliselta, kun otti huomioon, millainen hullunmylly siellä yleensä oli ja miten paljon siellä ramppasi väkeä tämän tästä. Enimmäkseen vieraat olivat cheerleadereita, maskotteja, opettajia, sekä satunnaisia viuhahtajia toisista asuntoloista tai ehkä osakuntataloista.

Mutta nyt oli harvinaisen hiljaista, jopa keittiössä häärivä keittiöemäntä oli häipynyt jonnekin. Armas ei osannut epäillä mitään, joten hän päätti nauttia tästä harvinaisesta hiljaisuudesta siihen asti, kunnes Alya tulisi omalta luennoltaan.

Hän päätti, että voisi yhtä hyvin lukea tenttiä varten, kun siihen kerrankin oli hyvä tilaisuus, joka tuskin tulisi toistumaan kovinkaan helposti. Hän siis vei tavaransa huoneeseensa, nappasi tenttialueeseen kuuluvat kirjat, aikoen mennä oleskelutilaan, jossa sillä hetkellä vallitsi ihana hiljaisuus, kun joku hyökkäsi hänen kimppuunsa. 

 

Tilanne yllätti hänet täysin, sillä hän ei ollut varautunut moiseen ja niinpä hän ei pystynyt puolustautumaan, kuten rehellisessä tappelussa. Hetkeä myöhemmin Armas tunsi jotain kovaa osuvan takaraivoonsa ja ehti nähdä hämärästi tutunoloisen kiharaisen irokeesin, ennen kuin kaikki katosi tuskan punaiseen usvaan.

”Henri”, hän mumisi hämmentyneenä ja lopulta tuo tuskan puna vaihtui syvään pimeyteen, joka ympäröi hänet.

****

Hieman myöhemmin Alya palasi yliopistolta takaisin asuntolaan ja raahusti väsyneenä huoneeseensa. 

Hän ei edes huomannut, että Armas oli kadonnut ja että Henrikin oli häipynyt jonnekin.

Hän laski kirjat pöydälle ja heittäytyi vuoteeseen, johon nukahti heti, kun pää kosketti tyynyä.

Päivä oli ollut pitkä ja luentoja paljon, lisäksi hän oli saanut paljon tehtäviä, jotka pitäisi palauttaa takaisin viikon loppuun mennessä, osa vähän myöhemmin.

Niin kuin siinä ei muka olisi ollut tarpeeksi, että hänen piti vielä sen lisäksi tehdä päättötyötään ja lukea tentteihin, joita oli tulossa ennen lomia.

Muutaman tunnin nukuttaan, Alya havahtui unestaan. Haukotellen ja venytellen hän nousi istumaan. Oli hyvin hiljaista ja ulkona jo pimeää.

Hän nousi vuoteeltaan ja tassutteli asuntolan keittiöön, laittaakseen itselleen iltapalaa, sillä hän ei ollut ehtinyt syödä kunnolla koko päivänä, vain muutaman suupalan ennen asuntolalle palaamistaan.

Hän päätti tehdä voileipää ja oli nostelemassa pöydälle tarvikkeita sitä varten, kun hän kuuli oven käyvän ja hetkeä myöhemmin Henri saapasteli keittiöön.

”Teetkö minullekin voileivän”, Henri pyysi ja katsoi Alyaa pyytävä ilme kasvoillaan.

”Tee itse voileipäsi”, Alya tiuskaisi, sillä ei voinut sietää Henrin käytöstä. Aina tämä oli pyytämässä palveluksia, mutta ei ollut valmis tekemään vastapalveluksia.

”Hyvä on”, Henri sanoi ja alkoi marttyyrin elkein tehdä voileipää itselleen.

”Osaatkin sitten olla täysi idiootti”, Alya sähähti ja häipyi huoneeseensa, saatuaan voileipänsä tehtyään ja jätti Henrin yksin keittiöön.

Alya söi leivän huoneessaan ja kävi vain sen verran keittiössä, että vei lautasen tiskialtaaseen ja aikoi käydä vielä vessassa, kun hän alkoi ensimmäisen kerran ihmetellä, missä Armas oli.

Yleensähän tämä oli asuntolassa paljon ennen häntä ja tuli tekemään iltapalaa seuraksi, mutta nyt tästä ei ollut näkynyt vilaustakaan.

Alya asteli Armaksen huoneelle ja koputti ovea. Vastaukseksi hän sai vain syvän hiljaisuuden.

”Armas”, hän kutsui ja koputti uudelleen ovea.

Jokohan Armas on nukkumassa, hän mietti ja päätti olla koputelematta enempää. Hän kävi vessassa ja painui takaisin huoneeseensa ja toivoi, että näkisi Armaksen sitten aamulla.

Alya heittäytyi vuoteeseensa ja kiskoi peiton päälleen, mutta uni ei ottanut tullakseen. Jostain käsittämättömästä syystä hän oli huolissaan ja hänestä tuntui, kuin jokin olisi ollut hullusti, varsinkin se, ettei Armas ollut näyttäytynyt sinä iltana kertaakaan.

Pyörittyään vielä jonkin aikaa vuoteellaan, hän nukahti levottomaan uneen, jossa Armas tuntui koko ajan katoavan häneltä, vaikka hän kuinka yritti saavuttaa tätä.

Kellon piinaava meteli herätti Alyan aikaisin aamulla. Tuntui niin kovin vaikealta päästä ylös ja hän olisi mieluummin jäänyt nukkumaan. Mutta ei auttanut kuin nousta ylös, sillä päivän luennot odottivat.

Päivä sentään olisi vähän lyhyempi, kuin edellinen, mutta tehtäviä oli silti rutkasti tehtäviä, Alya muistutti itseään.

Unisena hän raahautui suihkuun, joka herätti häntä sen verran, että hän sai hoidettua muut aamuaskareet, ennen kuin hän tassutteli keittiöön aamiaiselle.

Aamiainen ei vain tuntunut menevän alas ja tuo tunne siitä, että jokin oli hullusti, tuntui kasvaneen. Se häiritsi häntä ja kun hän oli saanut puoliväkisin syötyä aamiaisen, hän meni taas koputtelemaan Armaksen huoneen ovea.

”Armas, aiotko tulla aamiaiselle?” Alya huhuili ja koputti oveen. Vastauksena oli jälleen syvä hiljaisuus, ”Armas oletko siellä?”, hän kysyi ja koputti uudelleen ja alkoi ihmetellä, miksi tämä ei aukaissut oveaan. Ei kai tämä ihan näin aikaisin ollut mennyt luennolle, eihän siellä edes ollut ketään vielä tähän aikaan, hän ihmetteli.

Epätietoisuus ja huoli Armaksesta kasvoivat ja hän päätti, että oli tehdä jotain. Niin hän sitten keskittyi oveen tarkoin. Kuului tuskin havaittava naksahdus ja Alya työnsi oven hitaasti auki.

Huoneessa oli pimeää, vain ikkunasta tuli hieman valoa huoneeseen, mutta ei riittävästi. Alya seisoi hetken oviaukossa, kunnes astui huoneeseen ja laittoi valot päälle. Huone oli tyhjä ja näytti siltä, kuin siellä ei olisi ketään ollutkaan koko yöntä.

Armaksen oppikirjat, vihkot ja muut koulutarvikkeet olivat levällään lattialla, kuin joku olisi ne sinne paiskannut. Muutama kirja oli pienellä pöydällä sängyn vieressä.

”Armas”, Alya henkäisi ja alkoi olla todella huolissaan. Tämä ei ollut lainkaan Armaksen tapaista, häipyä noin vain, sanaakaan sanomatta.

Jotain oli täytynyt tapahtua, hän päätteli, sillä tiesi ettei Armas myöskään levitellyt kirjojaan pitkin poikin, vaan piti ne aina siististi pöydällä, mistä ne oli helppo saada.

Alya perääntyi huoneesta ja painoi oven kiinni. Oli pakko ilmoittaa jollekin, että Armas oli kadonnut, eikä välttämättä omasta tahdostaan, hän ajatteli ja kiljaisi, kun tunsi jonkun koskettavan hartiaansa.

”Sori, ei ollut tarkoitus”, Henri sanoi, mutta tämän kasvoilla oli silti oudon tyytyväinen ilme.

”Ääliö”, Alya tuhahti ja tunsi miten sydän yhä hakkasi lujaa säikähdyksen jäljiltä, ”mitä sinä sitä paitsi tuolla tavalla hiippailet toisen selän taakse?”, hän tiukkasi nuorukaiselta.

”Ihmettelin, että mitä teet Armaksen huoneessa ja miten ylipäätään sait hänen huoneensa oven auki, kun ei sinulla ole avainta sinne”, Henry vastasi ja näytti epäilevältä.

”Se ei kuulu sinulle tippaakaan”, Alya ärähti, ”mutta jos välttämättä haluat tietää, niin olen huolissani, sillä en nähnyt Armasta enää illalla ja kun hän ei nyt aamullakaan vastannut koputuksiin niin tiirikoin hänen ovensa auki nähdäkseni onko hän siellä”, hän selitti, sillä ei halunnut paljastaa Henrille omaavansa tiettyjä kykyjä.

”Ai jaa, no oliko hän siellä?”, Henry kysyi välinpitämättömänä.

”Ei ollut”, Alya vastasi ja yritti pitää itsensä rauhallisena, vaikka olikin huolesta suunniltaan.

”Ehkä hän on lähtenyt jollekin erikoisemmalle luennolle tai jotain sellaista”, Henri sanoi vältellen, sillä ei voisi kertoa naiselle, että oli Armaksen katoamisen takana.

”Ei en usko, sillä hän olisi kertonut siitä minulle”, Alya sanoi, sillä hän ja Armas jakoivat kaiken ja olivat toisissaan kiinni kuin paita ja peppu. He olivat suunnitelleet jo yhteistä elämää ja mitä tekisivät, kun opinnot olisi saatu päätökseensä, ”minä käyn heti luentoni jälkeen ilmoittamassa kampuspoliisille hänen katoamisestaan, sillä en usko hänen lähteneen vapaaehtoisesti”, hän lisäsi ja näki, miten Henrin ilme muuttui. Kuin tämä olisi säikähtänyt.

”Äh, ei kannata. Kyllä hän vielä ilmestyy tänne takaisin”, Henri yritti, sillä ei halunnut, että katoamiseen kiinnitettäisiin liikaa huomiota.

”Jospa et vähättelisi asiaa, kun tiedät itsekin, ettei tällainen ole hänen tapaistaan”, Alya huomautti ja piti samalla tarkoin silmällä Henriä, sillä vaisto sanoi, ettei kaikki ollut kohdallaan tämänkään osalta.

”Miten vain”, Henri totesi ja häipyi suihkuun.

Nuija, Alya tuhahti hiljaa ja painui huoneeseensa. Ääneti hän puki päälleen ja keräsi laukkuunsa kirjoja, joita tarvitsisi sen päivän luennolla. Ajatukset karkasivat tämän tästä Armakseen ja tämän outoon katoamiseen.

Lopulta hän oli valmis ja suuntasi kulkunsa luennolle. Opiskelusta ei tahtonut tulla mitään, eikä hän kyennyt keskittymään luentoonsa.

Aikakin tuntui ihan kiusallaan hidastuneen ja tuntui kuin luentoa olisi kestänyt iäisyys, kun se viimein päättyi.

Hän keräsi nopeasti tavaransa ja suuntasi lähes puoljuoksua kampuspoliisin toimistolle, jossa teki ilmoituksen Armaksen katoamisesta.

Kampuspoliisi suhtautui katoamiseen vähätellen, sillä ei oikein uskonut, että kampukselta ketään noin vain kaapattaisiin ja että moinen homma olisi ollut hyvin vaikea toteuttaa.

Alya oli pitänyt päänsä ja poliisi kirjasi asian ylös, luvaten tutkia asiaa. Huolissaan ja vihaisena Alya suuntasi takaisin asuntolalle ja arveli että poliisi ei tekisi kovinkaan paljoa. Mutta siihen oli tyytyminen, kun mitään todisteita ei ollut esittää siitä, että Armas olisi viety väkisin.

Aika kului kampuksella, eikä Armaksesta kuulunut mitään. Oli kuin tämä olisi kadonnut kokonaan maan päältä.

Alya tunsi itsensä yksinäiseksi ja oli koko ajan huolissaan, mutta silti vaisto sanoi, että vaikka Armas oli kateissa, tämä oli silti kunnossa.

Monta kertaa Alya mietti, että käyttäisikö voimiaan Armaksen etsimiseen, mutta pelko, siitä miten muut reagoisivat hänen kykyihinsä, esti häntä. Ainakin hän halusi rauhallisen hetken, jona hoitaa asiaa, mutta sellaiset hetken olivat hyvin hyvin harvassa, kun kyseessä oli vilkas kampus ja sen asuntola-alue.