2. Koe-eläin

2. Koe-eläin


Toisaalla:

Armas oli pitkään tajuttomana, tietämättä lainkaan mitä hänelle tapahtui tai mihin hänet vietiin. 

Ensin hän näki jotain kirkasta, joka sattui häntä silmiin ja oletti steriilinoloisesta ympäristöstä johtuen, olevansa kampuksen sairastuvalla.

”Mitä hemmettiä”, hän mumisi, vääntäytyessään istumaan sairaalavuoteella, kun tajusi, ettei paikalla ollut ainoatakaan lääkäriä, saati terveydenhoitajaa.

Hän irvisti, kun kipu takaraivossa leimahti ja herätti samalla pahoinvoinnin. Hyvin varovaisesti hän tunnusteli takaraivoaan, kunnes sormet osuivat kuhmuun. Kosketus sai aikaan uuden kipuaallon ja pahensi huonoa oloa.

Hän nousi varovaisesti vuoteelta ja tajusi vasta sitten olevansa huomattavasti vähäpukeisempi, kuin oli ollut ennen tajunnan menetystä.

 

”Mitä hemmettiä?” hän toisti ja katseli yllään olevaa sairaalan pyjamaa ja epäili oliko tämä sittenkin Henrin keksimä ilkeä pila tai jokin kosto siitä, kun hän oli tämän muutamaa viikkoa aiemmin löylyttänyt perusteellisesti.

Armas antoi katseen kiertää kylmän steriilin sävyistä huonetta, joka oli hyvin niukasti sisustettu. Huoneessa oli vain vuode ja sen vieressä pieni pöytä. Huone oli pieni ja tarkoitettu pelkästään nukkumiseen. Se oli lähes täysin ympäröity lasilla ja myös katossa oli jonkinlainen ikkuna, josta tuli hieman päivänvaloa huoneeseen. Muutoin, huone oli valaistu sähkövaloin, jotka nekin olivat samaa kylmää tylsän steriiliä tyyliä.

Huoneesta pääsi ulos ja lähinnä vain alaspäin kierreportaita, jotka olivat paksua lasia tai pleksiä, hän huomasi tarkastellessaan portaikkoa hetken, ennen kuin asteli alas kylmiä askelmia pitkin.

”Tämähän on kuin sairaala tai... tai kuin laboratorio”, hän ajatteli ja alkoi tuntea olonsa yhä epämukavammaksi, ”hei, lopettakaa jo tämä pilailu, tämä ei ole kivaa”, hän huikkasi ja odotti, melkein jopa toivoi, että jostain pomppaisi esiin lauma typeriä opiskelijoita kaljat käsissään ja nauraisivat räkäisesti hänen hölmölle olemukselleen.

Tämän täytyi olla vain typerää pilaa, hän yritti uskotella itselleen, vaikka vaisto sanoikin, että tämä nimenomaan ei ollut pilaa, vaan totista totta.

”Tämä on ihan älytöntä”, hän sanoi ja katseli suurta huonetta, joka oli sisustettu oleskelutilaksi, mutta sielläkään ei ollut mitään ylimääräistä, vain sohva, pieni lasinen pöytä, jolla oli kaukosäädin, seinätelevisio ja kirjahylly. Ei mitään muuta, ei edes minkäänlaista puhelinta, saati kännykkää tai tietokonetta.

Hän asteli epävarmana lasille ja melkein toivoi, että joku oppilaista tulisi lasin toiselle puolelle irvistelemään ja nauramaan, mutta ketään ei tullut. Toisella puolella näkyi vain sekalainen valikoima erilaisia laitteita ja sairaalasta tuttuja välineitä ja vuoteita, mutta ei ristin sieluakaan.

Armas uskaltautui lähemmäksi lasia ja painoi kämmenensä sille. 

Lasi oli kylmää ja paksua. Varmaankin jotain superturvalasia, hän päätteli ja tajusi hyvin, ettei sitä saisi hajalle millään, mitä huoneessa oli ja se kai oli tarkoituskin.

”Olkaa hyvä ja astukaa kauemmaksi lasista”, kuului terävä, hivenen särähtävä käsky, joka sai Armaksen hätkähtämään ja katselemaan hämmentyneenä ympärilleen.

”Mitä?” Armas kysyi, muttei vielä siirtynyt paikaltaan.

”Olkaa hyvä ja irrottakaa otteenne lasista ja astukaa kauemmaksi”, ääni käski uudelleen.

”Mutta”, Armas aloitti, kun äkkiä sähköinen purkaus kulki hänen lävitseen. 

 Sattui ja hän sätki kuin mikäkin sätkynukke, huutaen, ei vaan kirkuen tuskasta.

Yhtä nopeasti kuin tuo sähkövirta oli alkanut, se loppui ja hän lysähti vaikeroivaksi mytyksi lattialle.

”Olkaa hyvä ja siirtykää kauemmaksi lasista, tai saatte uuden sähköiskun”, ääni käskytti.

”Joo, joo”, Armas mumisi ja vetäytyi kauemmaksi lasista.

”Hyvä”, ääni sanoi, kuin olisi kehunut koiraa.

Kesti hetken, ennen kuin Armas sai itsensä jälleen koottua ja noustua jaloilleen. Nyt hän ei kuitenkaan enää mennyt lähelle lasia, sillä oli jo oppinut, että se merkitsi sähköiskua ja mokomaa hän ei halunnut enää kokea.

”Hei, voisitteko kertoa, mitä helkkaria tämä oikein on? Missä te oikein pidätte minua ja miksi?” Armas huhuili ja yritti etsiä katseellaan tuota käskyttäjää, joka mitä ilmeisemmin saattoi kuitenkin nähdä hänet.

Vain syvä hiljaisuus vastasi, sillä tuo joku ei kai katsonut aiheelliseksi vastata hänen kysymyksiinsä.

”Minulla on oikeuksia, te ette voi pitää minua täällä vasten tahtoani, kuin mitäkin koe-eläintä!” hän huusi uudelleen ja tajusi vasta sitten tähän outoon vankilaan asetetut kamerat.

Hän oli, kuin olikin joutunut jonkinlaiseksi koe-eläimeksi ja syykin oli aika selkeä. Hän oli puoliksi jotain muuta kuin ihminen ja se taisi kiinnostaa joitain tahoja. Ehkä he halusivat löytää uusia parannuskeinoja tai ehkä tehdä uusia parempia aseita, oli mitä oli, hän oli heidän tutkimuskohteensa, laboratorio rotta ja tämä oli hänen vankilansa, hän päätteli ja hoiperteli huoneeseen, joka teki vessan virkaa, lysähti polvilleen pöntön eteen ja oksensi.

Kaikki, mitä hän oli syönyt, tuli ylös ja jäljelle jäi vain hutera olo. Hän lysähti kyljelleen kylmälle lattialle, eikä jaksanut liikkua.

Tieto vankina olemisesta, sekä kuhmusta johtuva huonovointisuus saivat hänet lamaantumaan ja olon tuntumaan kaksin verroin pahemmalta.

Hän ei tiennyt kuinka kauan oli maannut alallaan, kunnes sai itsensä lopulta väännettyä ylös lattialta. Hän veti vessan ja hoiperteli käsipesualtaan luokse pesemään kasvonsa. Viileä vesi sai olon hieman paremmaksi, mutta suussa maistui vielä pahalta.

Hän huuhteli suunsa, saaden pahimman oksennuksen maun pois suustaan, minkä jälkeen hän joi hieman hanasta.

Tämä paransi oloa hieman, mutta vain hieman. Hän oli huolissaan Alyasta ja perheestään. Huolissaan siitä, että miten he suhtautuisivat tapahtuneeseen ja toivoi, ettei Alya hankkiutuisi pulaan. Hän tiesi miten tempperamenttinen tämä osasi toisinaan olla.

Apeana hän raahautui oleskelutilan puolelle ja lysähti sohvalle. 

Mitäpä muutakaan hän saattoi tehdä. Vapaus oli viety, eikä tästä lasisesta suuresta petrimaljasta ollut pääsyä ulos, jollei hän keksisi miten saisi lasin rikki.

Ainakaan yhdestäkään huoneessa olevasta esineestä ei ollut nyt hyötyä. Ne kaikki hajoaisivat osuessaan tuohon panssarilasiin, ilman että lasiin itseensä tulsisi naarmuakaan.

Aika kului hitaasti ja Armas oli vajonnut tylsyyteen. Hän istui sohvalla kasaan painuneena ja tuijotti tyhjin silmin eteensä. Hän ei edes välittänyt siitä, että hänellä oli nälkä. Ei ollut ruokahalua ja pää oli yhä kipeä.

Lopulta hän kellahti kyljelleen sohvalle ja nukahti levottomaan uneen.