***
Asuntolassa oli juuri yksi harvinaisista rauhallisista hetkistä menossa ja Alya oli lukemassa tenttiin, kun äkkiä jokin sai hänet keskeyttämään lukemisensa.
Hän katsoi hämmentyneenä ympärilleen, mutta huoneessa ei ollut ketään. Henrikin oli häipynyt jonnekin tyttöystävänsä kanssa.
Ehkä vain alan olla vähän väsynyt, Alya mietti ja jatkoi lukemistaan siitä, mihin oli jäänyt.
”Alya”
Se oli kuin henkäys ja Alya nosti jälleen katseensa kirjastaan. Nyt hän alkoi epäillä, että joku pilaili hänen kanssaan.
”Hei jos joku teistä idiooteista luulee, että minä pelästyn moista, niin olette väärässä ja voitte lopettaa koko hölmöilyn heti”, Alya sanoi kireänä, sillä halusi saada lukea rauhassa ja oli muutenkin saanut tarpeekseen hölmöilevistä opiskelijoista, jotka keskittyivät opiskelun sijasta typeriin pilohin ja bileisiin.
”Alya”
Ääni kuului nyt voimakkaammin ja Alya tunnisti sen.
”Armas?” hän kysyi hämmentyneenä ja katseli ympärilleen. Hänen aistinsa tuntuivat valpastuneen ja hän alkoi tajuta, ettei kyseessä ollutkaan pila, vaan Armas yritti jotenkin saada yhteyden häneen.
Alya, toisin kuin Armas, oli hyvin tietoinen omista kyvyistään ja osasi hallita ne loistavasti, sillä ymmärsi kyllä, että oli ihmisiä, joita hänen kykynsä kiinnostaisi hyvin paljon. Hän arveli, että Armaksella oli pakko olla vastaavia kykyjä, kenties jopa vahvempia, sillä hän oli tuntenut miehen läsnäolon voimakkaasti, vaikka tämä ei ollutkaan mailla eikä halmeilla.
Alya laski kirja käsistään, veti syvään henkeä ja keskitti ajatuksensa Armakseen. Hän yritti tavoittaa miehen, mutta tämä tuntui olevan hyvin kaukana.
Sitten tämä äkkiä tuntui ilmaantuvan hänen eteensä.
”Armas, mitä on tekeillä?” Alya kysyi, mutta mies ei vastannut.
Alya katseli tämän kasvoja ja näki, heti että kaikki ei ollut hyvin.
”Minä haluan tietää”, Alya sanoi, ”sinä vain katosit, eikä kukaan osannut kertoa mitään. Olen etsinyt sinua”, hän jatkoi.
Armaksen kasvoille ilmestyi surumielinen hymy ja tämä ojensi kätensä Alyaa kohti. Sormet koskettivat Alyan poskea, jolla kimmelsi kristallin kirkas kyynel.
”Ei hätää, me näemme pian”, Armas sanoi, ”kerron sitten kaiken. Pysy vain kaukana Henristä”, hän jatkoi laskien kätensä alas ja alkoi hitaasti loitota, kuin jonkin vetämänä.
”Armas, älä mene”, Alya parahti, mutta Armas oli kadonnut ja hän oli taas asuntolan oleskelutilassa.
Kädet täristen hän pyyhki kasvonsa ja yritti keskittyä taas lukemiseen, mutta siitä ei tullut mitään. Hän otti kirjan, nousi sohvalta ja häipyi omaan huoneeseen, sillä halusi olla rauhassa.
Hänellä ei ollut juuri sillä hetkellä halua puhua kenenkään kanssa, saati selitellä yllättävää tunnekuohuaan.
Alya paiskasi oven takanaan kiinni, nakkasi kirjan pöydälle ja heittäytyi vuoteelleen. Siinä hän lepäsi jonkin aikaa, kunnes nukahti omaan itkuunsa.
Oli jo hämärää, kun hän heräsi ja siitä hän päätteli, nukkuneensa pidempään kuin oli ajatellut.
Hän kuuli naurua oleskelutilasta ja päätti, ettei halunnut mennä sinne juuri nyt. Hän nousi vuoteelta, katseli itseään peilistä ja siisti hieman kasvojaan, minkä jälkeen hän painui kylpyhuoneeseen.
Siellä hän riisui vaatteensa ja meni kuumaan suihkuun.
Kuuma vesi valui hänen ihoaan vasten ja paransi oloa vain hieman. Hän tunsi itsensä silti surulliseksi ja toivoi, että kaikki kääntyisi vielä parhain päin.
Silti hän ei voinut olla miettimättä Armaksen sanoja. Miten Henry liittyi tähän, vai… vai oliko tämä jotenkin kostanut Armakselle, saamansa selkäsaunan.
Alya muisti sen illan, jolloin Henri oli mennyt asteen edemmäs lähentelyissään, eikä ollut lähtenyt käskyistä huolimatta. Armas oli osunut yllättäen paikalle ja tappeluhan siitä oli seurannut. Tosin asiat eivät olleet päättyneet Henrin kannalta hyvin ja tällä oli ollut pitkään silmä mustana.
Sen jälkeen Henri oli jättänyt Alyan rauhaan, mutta nyt kun Armas oli kadonnut, Henri oli taas yrittänyt lähennellä.
Tiedän, kyllä että Armas yritti vain suojella minua, mutta minun on saatava tietää, Alya ajatteli kuivatessaan itseään.
Hän kietoi pyyhkeen ympärilleen ja tassutteli huoneeseensa vaihtamaan ylleen puhtaat vaatteen, minkä jälkeen hän meni päättäväisesti oleskelutilaan, jossa Henri istui sohvalla ja kuherteli tyttöystävänsä kanssa.
”Henri, haluan jutella kanssasi”, Alya sanoi tyynesti, vaikka hän olikin hermostunut ja pelkäsi, sitä mihin suuntaan asiat voisivat mennä. No jos Henri yrittäisi käydä käsiksi, olisi se hyvä syy puolustautua, hän päätti.
”Mistä sitten haluat puhua?” Henri kysyi monimielisesti ja nousi laiskasti sohvalta.
”Äh, älä viitsi olla ääliö”, Alya tuhahti ja katsoi Henriä viileästi.
”No hyvä on”, Henry sanoi vastahakoisesti.
”Henri, älä mene, ehdit jutella myöhemminkin tuon kanssa”, Yvette sanoi ja yritti kiehnätä Henrin kainalossa.
”Myöhemmin”, Henri sihahti ja työnsi Yvetten kauemmaksi itsestään, astellen Alyan luokse.
”Mennään toisaalle, en halua ylimääräisi korvia kuuntelemaan keskusteluamme”, Alya sanoi ja katsoi inhoavasti Henriä, kun tämän kasvoille kohosi kaksimielinen hymy, ”äläkä edes yritä käpälöidä, tämä ei ole sellainen keskustelu”, hän huomautti viileästi.
”Älä nyt viitsi olla tuollainen nipottaja”, Henri tokaisi ja sai Alyalta hyytävän mulkaisun.
Alya pyöräytti kärsimättömästi päätään ja alkoi astella ulos, Henri kintereillään. Hän ei viitsinyt vastata miehen typerään kommenttiin, jottei tämä innostuisi enempää.
Lopulta hän pysähtyi syrjäiseen kohtaan ja kääntyi katsomaan Henriä, jonka mairea ilme hävisi kasvoilta ja muuttui totiseksi. Tämä taisi arvata, että jotain oli nyt tekeillä.
”Minä tiedän, että sinä olet Armaksen katoamisen takana, joten ala kertoa, miksi sinä teit sen ja minne olet vienyt hänet”, Alya meni suoraan asiaan.
”Mitä sinä horiset?”, Henri yritti esittää tietämätöntä.
”Älä viitsi, et sinä niin tyhmä ole, vaikka muuten tuntuukin, että aivosi ovat valahtaneet housuihisi”, Alya ärähti ja hänen silmänsä alkoivat hehkua pehmeää sinistä valoa.
”Sinä kuvittelet omiasi”, Henri tuhahti, mutta alkoi tuntea olonsa tukalaksi, sillä nainen tuntui tietävän selvästi jotain ja hän olisi pian pahassa pulassa, jos asia tulisi ilmi muillekin. Oli siis tehtävä jotain ja saatava tuon naisen suu tukittua.
”En kuvittele ja sinuna en edes suunnittelisi moista typeryyttä”, Alya sanoi ja luki Henriä, kuin avointa kirjaa.
”Mitä helvettiä!” Henri älähti ja hänen suunsa loksahti auki. Miten hitossa Alya saattoi tietää hänen ajatuksensa.
”Voi pientä, luuli voivansa pelotella minua, mutta pelästyikin itse”, Alya totesi kuivasti ja katsoi miestä tiukasti, ”nyt totuus, jos saan pyytää, ettei minun tarvitse kaivaa sitä esille itse”, hän käski terävästi.
”Totuus”, Henri inahti ja häntä alkoi tosissaan pelottaa, sillä tuolla naisella täytyi olla jotain kykyjä, jotain paljon enemmänkin, kuin mitä vielä oli tullutkaan esille.
”Niin, totuus. Ala kertoa. Nyt”, Alya käski ja sai Henrin hätkähtämään, ”niin minun ei tarvitse satuttaa sinua ja sinä voit palata tyttöystäväsi kainaloon”, hän lisäsi.
”Okei, mutta idea ei kyllä ollut minun”, Henri aloitti ja pyykäisi tärisevällä kädellään hikeä otsaltaan, tajuten, ettei Alya tosiaankaan pelleillyt.
Niin hän sitten kertoi lukeneensa netistä miehestä, joka etsi erikoisia ihmisiä, kuten Armas, koekaniineikseen ja oli luvannut maksaa sievoisen summan, jos joku voisi sellaisia toimittaa hänelle.
Ja koska Henri oli akuutissa rahapulassa, tulisi tuollainen summa tarpeeseen ja niinpä hän päätti toimia ja samalla kostaa saamansa selkäsaunan Armakselle. Niin hän sitten oli sopivan hetken tullen iskenyt tämän tainnoksiin ja vienyt paikalle, jossa häntä oli odottanut kourallinen sotilaita.
Hän oli saanut sovitun summan ja Armas oli jäänyt sotilaille. Sitä hän ei tiennyt, minne sotilaat olivat Armaksen vieneet.
”Senkin paskiainen”, Alya kiljaisi ja pystyi töintuskin hillitsemään itsensä, ”sinä itsekeskeinen mulkku, kuinka saatoit tehdä sen”, hän huusi.
”No kun, juurihan minä sanoin, että tarvitsin rahaa”, Henri selitti ja astahti kauemmaksi, sillä naisen silmät tuntuivat suorastaan leimahtavan raivosta.
”Silti, sinun olisi pitänyt ahneutesi keskellä tajuta, että vaikka Armas onkin puoliksi avaruusolento, hän on myös ihminen, kuten sinä ja minä. Ei hän ole mikään hiton koekaniini!” Alya huusi ja samassa jokin näkymätön tuuppasi Henrin nurin, ”saisit hävetä ja joutua itse tökittäväksi, senkin alhainen ällöttävä idiootti”, hän kirkui ja Henri lennähti uudelleen.
”Hei, lopeta. Olen oikeasti pahoillani. Anteeksi”, Henri huudahti, sillä pelkäsi nyt tosissaan ja tajusi että Alyakin oli puoliksi jotain muuta, kuin ihminen, sillä ei ihmisten silmät hehkuneet tuolla tavoin.
”Hyvä on, mutta jos Armakselle on sattunut jotain pahaa, sinä et pääse näin vähällä”, Alya sähisi ja asteli Henrin ohi, avasi oven ja paiskasi sen takanaan kiinni.
Henri jäi yksin ja tajusi nyt millaiseen liemeen oli itsensä saattanut. Hän pyyhkäisi poskiaan, jotka olivat kyynelistä märät, sillä niin pahasti Alya oli hänet säikyttänyt. Hän seisoi vielä hetken viileässä ulkoilmassa, kunnes sai itsensä koottua ja asteli sisälle.
Hän meni oleskelutilaan, mutta sinne päästyään, hän totesi että ei halunnutkaan olla siellä.
”Hei Henri”, Yvette hihkaisi.
”Ei nyt”, Henri murahti ja painui huoneeseensa.
”Mph”, Yvette äännähti ja mökötti. Se hiton ämmä pilasi koko jutun, hän mietti kiukkuisena.
Lopulta hän nousi ja meni koputtamaan Alyan ovea. Meni hetki ennen kuin ovi avattiin.
”Mitä nyt”, Alya töksäytti.
”Mitä oikein sanoit Henrille vai yrititkö iskeä hänet?” Yvette tivasi.
”Me vain keskustelimme ja ja en todellakaan yrittänyt iskeä. En koskisi häneen edes pitkällä tikullakaan. Voit huoletta pitää hänet”, Alya totesi kylmästi, ”olen pahoillani jos hän on hieman äreä tänään, mutta se on täysin hänen omaa syytään”, hän lisäsi.
”Jaa”, Yvette sanoi ja katsoi hämmentyneenä.
”Kyllä hän huomenna on varmasti oma itsensä”, Alya sanoi, kun ei voinut olla vihainen Yvettelle. Eihän se Yvetten vika ollut, että Henri oli idiootti.
”No, okei”, Yvette sanoi, kääntyi ja painui omaan huoneeseensa, Alyan vetäessä oven kiinni ja painuessa nukkumaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti